Uutuuksia ja hevoskirjojen helmiä

 

Marika Riikonen: Ravilikat (Karisto 2020)

 

Tamperelainen toimittaja ja kirjailija Marika Riikonen on kuluneena keväänä julkaissut tietokirja Hevostyttöjen (Art House) lisäksi nuortenromaanin Ravilikat. Ravimaailmaan sijoittuvia nuortenkirjoja on toki julkaistu tätä ennenkin, mutta Ravilikoista omanlaisensa ja genreä uudistavan tekee sen korostetun kaunokirjallinen, keskushenkilö Emman sisäistä havaintomaailmaa painottava, kuvaus. 

 

Etäisellä tavalla Ravilikoista tulee mieleen Marvi Jalon erinomainen esikoisteos Unihevonen. Samalla tavalla kuin Unihevosen päähenkilö Milla katselee pääkaupunkiseudun ratsastuskoulutouhua siihen osallistuessaankin jotenkin ulkopuolisena, on myös  Ravilikkojen näkökulmahenkilö Emma ennen kaikkea tarkkailija. Hänen havaintojensa kautta Riikonen rakentaa tarinansa, jonka alussa neljätoistavuotiaat Emma ja Kristin uskaltautuvat varsin persoonallisen Lindkvistin pariskunnan tallille kysymään, saisivatko auttaa näiden ravihevosten kanssa. Pienen kursailun jälkeen kuullaan maailman kaunein lause: ”Kai se sitten käy”, ja Emma voi jättää taakseen ratsastuskoulun kummalliset tyttöhierarkiat, jossa eteneminen ei tunnu olevan tahdosta tai yritteliäisyydestä kiinni.

 

Riikosen romaani on hykerryttävä sukellus menneiden vuosikymmenten rentoon ravivalmennuskulttuuriin, sellaiseen, jossa pariskunta tai perhe hankkii toimeentuloa kilpailuttamalla muutamaa hevosta. Toisin kuin ratsastuskoulussa, jossa ”universumi rakentuu siitä, että ohja kulkee nimettömän ja pikkusormen välistä”, ravitallin hevosenpito on rentoa ja mutkatonta: hevosille puetaan lähimmät käteen osuvat suitset ja valjaat ja talliympäristöä koristavat sen sekalaiset rojut nukkavieruista pihakeinuista solariuminraatoihin. Hevosia käsitellään asiallisesti mutta tarvittaessa lujastikin, ”Näitä oreja pitää välillä vähän lujemmin ottaa”, selittää Paavo Lindqvist nykäistessään hevosta riimusta. 

 

Minulle Ravilikat tarjosi mahdollisuuden palata esipuberteetti-ikään ja aikaan, jona olin oikeasti pökertyä onnesta saadessani käydä taputtelemassa ja vähän harjaamassakin tuttavaperheen ravihevosia. Nuo ensimmäiset hevosenhoitokokemukset jättivät minuun niin syvät muistijäljet, että paitsi hevosten nimet, myös niiden ulkonäkö ja luonteet painuivat mieleeni todennäköisesti loppuelämäksi. Riikonen käyttää kuvauksessaan taitavasti kaikkia aisteja ja tavoittaa yhtä hyvin sen tunteen, kuinka heinäpaalin kosteus siirtyy sillä istujan farkuntakamukseen, kuin sen unohtumattoman sisäisen läikähdyksen, jonka kokee, kun ensimmäisen kerran saa itse ajaa hevosta. Ruokintojen, lannanluonnin, valjastusten ja satunnaisten hiittimatkojen toistuminen tekee näennäisestä tapahtumattomuudesta merkityksellistä. Preesensin käyttö vahvistaa osaltaan kerronnan impressionistista vaikutelmaa.

 

Riikosen lauseet ovat napakoita ja täsmällisiä ja havainnot lyhytsanaisia mutta sitäkin osuvampia. Lukiessani saatoin vain ihastella, miten hienosti kirjailija kuvailee muutamalla sanalla, miltä näyttää, kun hevonen hätkähtää harjaajansa liian varovaisia otteita, tai miltä tuoksuvat rehuhuoneen heinät aamutuimaan. Lisämakunsa ilmaisulle tuovat hevoskirjoissa harvinainen huumori ja  pirkanmaalainen paikallismurre, jossa likka-sana ei sisällä vähättelevää sivumerkitystä ja jonka äännemaailma muokkaa niin lämminveriravureiden kuin hevostyttöjenkin nimet puhujansa suuhun paremmin sopiviksi. Erityisen hienosti Riikonen kuvaa tytön ja hevosen suhteen kehittymistä. Ravihevoset eivät ensin näyttäydy Emmalle merjajalomaisina unelmahevosina, mutta ajan ja kokemuksen kanssa hieman pelottavistakin eläimistä tulee luottokumppaneita.

 

Nähtäväksi jää, miten tämän ajan nuori lukija vastaanottaa kuvaukseen ajasta, jona onnistunut tallipäivä saattoi muodostua pääosin odottelusta. Voiko hän minun tavallani saada kiinni maailmasta, jossa tylsyyttä ei voinut paeta nettiin, vaan jossa aika kävi pitkäksi ja pitkästyminenkin oli oikeastaan ihanaa? Ehkä Ravilikat voi toimia siltana hevoshullun äidin ja tyttären kokemusmaailmoiden välillä. Sen voisi antaa tyttären luettavaksi saatesanoilla ”tällaista se oli kun minä olin nuori”. Ja kuvaahan Ravilikat toki myös asioita, jotka säilyvät tyttöjen maailmassa vuosikymmenestä toiseen: kaverien keskinäistä kilpailua, kaukoihastumisia nolosteluineen, ystävyyssuhteiden kiristymistä kriiseiksi ja sopimisen tuottamaa helpotusta. Ja tietysti myös sitä, miten joillekin meistä hevoshulluus on vain väliaikainen vaihe, kun toisille siitä muodostuu kaikki järkisyyt ylittävä tarve ja voimavara.

 

Toivottavasti Ravilikkoja ei ohiteta leimaamalla se ”vain heppakirjallisuudeksi”, joka ei kaipaa sen kummempaa analyysia. Kyseessä on erinomainen esikoisromaani, joka varmasti tarjoaa nautittavia lukuhetkiä myös niille, jotka eivät yleensä lue nuortenkirjallisuutta.

 

 

 

Kirjoitti Päivi 5.4.2020