Blogi

Heppastelua –kirja  on kirjoitettu samaan aikaan, kun olen saanut kunnian tutustua pieneen satumetsähevoseeni Kymppiin. Tapasin Kympin ensimmäisiä kertoja keväällä 2011.  Se eleli väliaikaisesti poissa kotoa pihattotarhassa. Kevättalven yöt ulkona olivat rasittaneet sitä.  Sillä ratsastettiin -pahaa tarkoittamatta- liian pitkiä maastolenkkejä. Sen vanha vamma lonkassa vaivasi sitä ja se ontui. Sen ruokintatauot olivat liian pitkät. Pieni kiltti Kymppi. Jotenkin tuntuu niin kuvaavalta , että sen nimikin on pelkkä numero. Itseensä käpertyen ja sinnikkäästi se koetti kestää kaiken ja tehdä mitä tahansa pyydettiin. Kun kävin sitä tervehtimässä se lähinnä vain makasi maassa. Vaikka en silloin vielä osannut lukea hevosia niin hyvin kuin tänä päivänä, tajusin että Kymppi oli fyysisesti ja henkisesti äärimmäisen uupunut.  

Olin yhtäkkiä oudossa tilanteessa. Uusi hoitohevoseni olikin väsynyt, sillä oli oirehtiva vamma ja se oli hyvin sulkeutunut. Muistan punninneeni tilannetta monta kertaa. Haaveenani oli ollut löytää hoitohepaksi mukava pirtsakka eläkeläishumma, jonka voisin pitää vireänä ja iloisena agilityllä, josta olin juuri silloin kovin innostunut. Ja kaikki olisivat tyytyväisiä, hevosen omistaja mukaan lukien.  Eräällä niistä ensimmäisistä  tervehdyskäynneistä se sitten tapahtui. Se jokin, joka sai minut unohtamaan kaikki muut suunnitelmat. Aiemmin Kymppi ei ollut osoittanut minua kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa.  Astuin tarhaan ja Kymppi seisoi aivan tarhan toisessa päässä. Mutta jotenkin jo kaukaa olin havainnut, että ilmassa väreili. Seisoin ihan hiljaa ja odotin. Äkkiä Kymppi kääntyi ja asteli suoraan minua kohti.  Puolivälissä matkaa pilvet vetäytyivät syrjään, häikäisevä aurinko paistoi kuraiseen tarhaan ja tuulenpuuska pyyhkäisi Kympin otsaharjan syrjään. Ja sen otsan tähti loisti (minulle?) puhtaan valkoisena. Se käveli suoraan luokseni ja jäi viereeni seisomaan, kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Juuri sillä hetkellä tiesin, että Kymppi tulisi olemaan osa elämääni ja samalla hetkellä alkoi myös kirjani suunnittelu sitä mukaa, kun lähdin etsimään niitä asioita, joilla saisin Kympin elämän mielekkääksi.

Kymppi muutti onneksi pian takaisin kotitarhalleen, jossa se sai vapaan heinän.  Halusin kuitenkin täydentää sen ruokavaliota ja löysin kirjastosta eläimille tarkoitetun yrttioppaan. Tilasin myös ulkomailta oppaita, jotka neuvoivat vanhan hevosen hoitoa.  Keräilin koko kesän voikukkia, vadelmaa, nokkosta, pujoa, porkkanannaatteja ja kuivasin niitä talveksi.  Tein paju- ja koivukerppuja. Lisäsin heti ruusunmarjaa ja msm-jauhetta sen ravintoon.  Siinä vaiheessa halusinkin tehdä lasten yrttikirjan hevosille. Tajusin kuitenkin pian, että aihe oli liian suppea ja monelle liian marginaalinen. Mielessäni alkoi elää kaksi pientä hevosta, samanlaista kuin Kymppi, ja kaksi lasta, jotka hevosia hoitaisivat. Alusta asti oli selvää, että kirjoittaisin tietokirjan, jossa olisi tarinoita, mutta joka uskaltaisi myös kysyä hankalia kysymyksiä ihan suoraan. (Yksi kirjan otsikoista esimerkiksi kysyy saako hevosta läpsäistä.) Kirjoittamaan pystyin ryhtymään vasta, kun henkilöillä oli nimi. Hevoset Halla ja Hulina saivat ihmisystävikseen Ilonan ja Amirin.  

 Heppastelua kirjassa on kappaleita suoraan minun ja Kympin matkan varrelta. Huomasin esimerkiksi pian, että olemme vielä aika kaukana lennokkaasta agilitystä, josta alun perin haaveilin. Meille oli ihan valtava suoritus jo laitumelta kentälle tai karsinaan meno.  Kymppi myös arkaili niin paljon puomien ylitystä ja erilaisia alustoja, että meille riitti pelkkä alustojen ylittäminen, niin että Kymppi koki onnistuvansa ja rohkaistuvansa ja se alkoi löytää varmuutta ja tasapainoa. Tästä sain idean Koipijumppa-kappaleeseen, jossa lapset rakentavat kentälle alustoista radan ja harjoittelevat aivan samalla tavoin kuin minä.  Halusin Kympin saavan mielekästä ja motivoivaa, mutta ei liian rankkaa liikuntaa ja niin me aloimme seikkailla metsässä ja harrastaa herkkujen etsintää.  Seikkailuistamme sain ideoita Maahiset- kappaleeseen, jossa lapset ja hevoset leikkivät jännittävää maahisleikkiä.

Kaikkein erikoisinta on kuitenkin ollut kokea uudelleen ratsastuksen ilo. Olin vakaasti päättänyt, että en enää ratsasta.  Ja kuinkas kävikään. Eräänä päivänä huomasin istuvani Kympin selässä. Ilman satulaa, pelkän cordeon kanssa. Ratsastuksemme on pelkkää oleilua ja jonkinlaista kävelyjumppaa mutta on ollut mahtava huomata miten innoissaan ja ylpeä Kymppi on, kun saa kantaa minua.  Tuo entinen ravuri, jolla on "kovasuisen" (inhoan tuota sanaa!) maine nautti niin paljon suitsitta ratsastamisesta, että olin aivan vakuuttunut kaularemmin käytöstä ja päätin laittaa kirjan lapsetkin ratsastamaan remmillä. Olin tietenkin nähnyt henkeäsalpaavan kauniita videoita, joissa lapset ja nuoret ratsastavat ilman suitsia, tai vaikkapa Klaus Hempling ratsastaa ilman mitään varusteita, mutta olin ajatellut että omat taitoni eivät riitä moiseen. 

Kirjassa harrastetaan myös paijausputsia, joka on hoitotoimenpiteiden tekemistä niin että itse hoidosta tulee tärkeä osa hevosen kanssa olemista. Hoitaminen on valtavan tärkeä osa minun ja Kympin ystävyyttä.  Ihan vasta viime aikoina Kymppi on muuttunut ihanan pehmeäksi ja se myös osallistuu itse kaikenlaiseen hoitamiseen innokkaasti. Menemme yhdessä karsinaan, puhdistamme kaviot (Kymppi opettaa minulle koko ajan paremmin ja paremmin miten) harjaamme ja hellimme toisiamme pitkään. Kymppi näyttää aina turvallaan, mistä sitä pitää rapsuttaa. Se saa minut joka kerta nauramaan. Toisinaan en edes lähde kentälle tai sänkipellolle tai metsään kanssa, pelkkä hoitamiseen liittyvä yhdessäolo riittää. Hoitamisen jälkeen Kympillä on tapana ottaa nokoset kanssani. Usein se nojaa päätään käteeni. Se on aina syvän rauhan hetki. Heppastelua-kirjaan halusin kirjoittaa  Paijausputsi -kappaleen, jossa painottuu nimenomaan hetkessä elämisen taito. Hevoselle ei ole tärkeää se, että kohta menemme maastolenkille vaan se nauttii joka hetkestä jos se on sille viihtyisää. Sitä paitsi mukava, kiireetön hoitohetki on hyvä alku ratsastusretkellekin.  

Kaikki ei Heppastelua-kirjassakaan suju täydellisesti. Kavioita on vaikea nostaa ja hevoset rynnivät ihmisen ohitse. Ratsastus ja esiintyminenkin jännittävät. Tuokin kuuluu kaikki omaan ajattelutapaani hitaasta hevostelusta. ”Ongelmat” tulee kohdata vähittäin. Hankalia juttuja harjoitellaan päivittäin. Moni taistelee mieluummin vuodesta toiseen kavionnoston kanssa, kuin lähtee ottamaan sen kaikkein tärkeimmäksi hitaaksi tavoitteeksi, siis että kavionnostosta tulee molemminpuolinen ja lopulta jopa hauska yritys. Minulla ja Kympillä se ei suju vielä ollenkaan mallikkaasti, mutta se alkoi toimia valtavan paljon paremmin, kun annoin Kympin alkaa itse ohjaamaan, missä asennossa se haluaa jalkansa tulevan puhdistetuiksi. Hitaassa, paineettomassa ja suorittamattomassa heppastelussa sekä ihmiset että hevoset tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Ja samalla, kun olemme pehmeitä ja herkkiä toisen sanomalle, muistamme selkeyden ja molemminpuolisen kohteliaisuuden. Näin kaikilla on turvallinen olo ja eläinten ja ihmisten talliviihtyvyys  kasvaa kohisemalla!

Kun ryhdyin kirjoittamaan Heppastelua-kirjaa, puhuin hevosten ja ihmisten välisestä ystävyydestä kuitenkaan ymmärtämättä, mitä se oikeasti tarkoitti.  Luja tahto, erilaisten puuhien kokeileminen avoimin mielin, syvä pohtiminen, kursseihin osallistuminen, lukeminen ja erityisesti Noora Ehnqvistin avoimille kursseille sekä Zensitive-ryhmään osallistuminen ovat vähitellen avanneet minulle ja Kympille yhteisen polun. Tästä suunnattomasta, ihmeellisestä ystävyydestä ehdin kirjassa raapaista vain pintaa, sillä käsikirjoitus oli jo lähes painovalmis kesällä 2012, kun me todella löysimme Kympin kanssa syvän ystävyyden, josta oli haaveillut koko aikuisikäni. Toisaalta lapset, jotka kirjaa tutkivat pitävät tätä ystävyyttä itsestään selvänä. Minäkin koin lapsena suoraa ja kaunista ystävyyttä hevosten kanssa.  

Siispä kirjasta tuli juuri sellainen kuin pitikin ja kenties vielä joskus osaan kirjoittaa joko aikuisille tai lapsille tuosta sanoinkuvaamattomasta yhteydestä, josta aikuiset hevosihmiset niin paljon puhuvat, jota me niin valtavasti tavoitellemme metodein ja menetelmin mutta joka on mahdollista saavuttaa vain kaikki metodit unohtamalla, nöyrtymällä ja uskaltamalla olla rohkeasti olemassa.  Se on pakko itse kokea, sitä on melkein mahdoton kuvailla, paitsi kenties kuvan tai runon keinoin. Noin 9-vuotiaan hevostyttö Reetan, Kympin ja kirjan Hallan, Hulinan, Ilonan ja Amirin tapaan hevoset ja lapset odottavat meitä. He ovat jo siellä. Ihmeellisessä satumaassa, jossa ihmiset ja eläimet ymmärtävät toisiaan!

Lempeää syksyä kaikille!

T: Kymppi ja Reetta