Blogi

Arja kirjoitti blogitekstissään ihanasti siitä, mikä hevoskirjoissa hänen näkökulmastaan, juuri nyt, on kiinnostavinta. Ja haastoi samalla pohtimaan asiaa. Halusin irrottautua nykyhetken käsityksistäni ja palata hetkeksi lapsuuteen, siihen mikä silloin koukutti. Aloitetaan siitä, ja palataan sitten nykyaikaan.

 

Muistan todella mieleenpainuvan ja osittain ahdistavan lukukokemuksen ajoilta, jolloin itse kävin läpi Suuren Ystävyyden naapurin hevosen kanssa. Lainaisin kirjastosta neuvostokirjailija Juri Korinetsin kirjan Hevoseni Sul. Kirjassa orpo poika päätyy paimeneksi ja hänen täytyy monin tavoin osoittaa kykynsä päästäkseen asemaan karussa yhteisössä. Koska kyseessä on ratsain liikkuva paimentolaiskansa, poika saa oman hevosen (joka sekin hänen täytyy rituaalinomaisesti ansaita). Hevonen on kuitenkin vanha, kipeä ja kompuroiva.  Se, mikä kirjassa oli kiehtovaa oli pojan ja hevosen välinen salainen yhteys – kirjailija kuvaa tätä hevosen kykynä puhua pojalle. Hevonen toimii pojalle salaisena oppaana ja auttaa tätä selviämään kunnialla vaikeista tilanteista ja raskaasta elämästä. Yhtäkkiä poika ei enää olekaan yksin, hevonen on pojan lähin omainen, hänen perheensä ja ystävänsä.

 

C.S. Lewisin kirjassa Hevonen ja poika on hieman samantapainen teema. Kaltoin kohdeltu poika onnistuu karkaamaan puhuvan hevosen avulla. Kirjassa sekä poika, että hevonen joutuvat käymään läpi omia ennakkoluulojaan ja heidän matkansa kohti puhuvien eläinten maata, Narniaa on täynnä koettelemuksia. Luulen, että minut viritti kuitenkin kirjassa eniten vapauden mahdollisuus, jonka hevonen kaltoin kohdellulle lapselle tarjosi.

 

Tästä samasta vapaudesta on kysymys lukemattomissa Astrid Lindgrenin kirjoissa. Esimerkiksi Ronja Ryövärintyttäressä, Mio poikani Mio- ja Veljeni leijonamieli- kirjoissa hevosilla on nimi, ja ne symboloivat mielestäni lapsen itsenäisyyttä ja toisaalta kantavat lapsia kriittisten elämänvaiheiden yli. (hirvi ja hevonen ovat ikivanhoja shamaanielämiä, jotka saattavat vainajan Tuonelaan) Ronja Ryövärintyttäressä lapset itse nimeävät hevoset – kesyttävät siis hevoset nimeämällä ne! -  teko, joka edustaa valtaa päättää siitä mikä on olemassa ja mikä ei. Peppi Pitkätossu on erikoistapaus. Hän kantaa itse hevostaan Pikku-Ukkoa. Tällöin hän kiepsauttaa Pepin tapaan vapaudenkin käsitteen vielä kertaalleen ylösalaisin.  Pepille tämä ei ole temppu eikä mikään, sillä hän on itsessään sama kuin vapaus.

 

Hyvin monet hevoskirjat, jopa hyvin arkiset, toistavat mielestäni näitä kahta teemaa, vapauden ja yhteisymmärryksen. Monissa kirjoissa käsitellään niiden kautta myös itsekkyyttä ja vastuuta, jolloin mukaan astuu kasvatuksellinen aspekti.  Jos janoat vapautta ja toteutat sitä vain esityksenä, näyttääksesi muille ja välineellistät hevosen, lähdet vaillinaisin taidoin vaikkapa laukkaamaan maastoon, vähintään hevoselle käy huonosti, ja tuloksena on surua.

Usein hevoskirjat käyvät myös läpi suuren kasvun prosessin. Hyvin kauniina ja raastavana tällainen prosessi näyttäytyy vaikkapa Arja Puikkosen Sydän saappaanvarressa –kirjassa, jonka päähenkilö on oikeastaan vähän samassa tilanteessa kuin Ronja Ryövärintyttären Ronja. Hänen täytyy kohdata perheessään oleva valhe, jota itsekin toteuttaa, voidakseen vihdoin elää aitoa elämää ja lopulta kohdata myös hevoset aidosti, vailla vääriä kunnianhimoja ja pelkoa muiden hyväksynnästä.

 

Itse olen kirjoittanut hevosista lasten tietokirjoja. Niissäkin olen hienovaraisesti koettanut käsitellä toisen kohtaamisen teemoja – ja kohtaamisen vapaaehtoisuutta. Haluan vielä kirjoittaa hevosista vaikka mitä! On kiehtovaa, miten ikivanhat käsitykset ja myytit hevosista ja vapaudesta ja kesyttämisestä uusiutuvat yhä uudelleen. Miten niitä voisi tuoreella tavalla käsitellä? Blogitekstissään Arjakin palaa ihmisen ja hevosen suhteen käsittelyyn. Siitä ei pääse ylitse, ihmisen ja hevosen välinen suhde on niin pitkän vuorovaikutuksen tulos. Itseäni kiehtoisi, Pepin tavoin, (tai ehkä myös Ronjan ja Birkin, jotka yrittävät ratsastaa nimeämillään villihevosilla, jotka eivät lopultakaan suostu kesyyntymään) kääntää asetelma ylösalaisin ja etsiä uudelleen tietä vapauden ja vuorovaikutuksen teemaan. Pohtia sitä, miten kaikki oikeastaan alkaa olemaan vasta sitten, kun niiden uskaltaa antaa olla, vain näin voi itse olla vapaa. Martin Heidegger kirjoittaa: Kun olioiden silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle heräävät meissä, on meidän saapuminen tielle, joka johtaa uudelle perustalle ja maaperälle.

Reetta