Blogi

 

Kirsi Kunnaksen lastenrunoklassikon Tiitiäisen satupuun lorujen joukossa on kuohkea, yötaivaankirkas hevosteemainen runo, joka lukukerta lukukerralta jysähtää minuun.

        

 

 

 

 

 

          PIMEÄ RATSASTAA

 

Pimeä ratsastaa mustalla tammalla,

mustan tamman hännällä

huiskuttaa.

Pimeä ratsastaa äänetöntä laukkaa,

tähtisellä kammalla

hiuksiansa kampaa,

kuusta palan haukkaa

ja sitten menee pöllön silmiin nukkumaan.

 

Runon rytmi korostaa vapaata liikettä ja voimaa, se kuvaa olennon, joka on meistä täysin riippumaton.  Lapsena tämä runo oli aivan yhtä pitelemätön kuin tuo salaperäinen musta laukkaava tamma. Vieläkin runo synnyttää kutkuttavaa ristiriitaa. Runon tunnelma yhtä aikaa sulkee sisäänsä ja ajaa pois. En tiedä haluanko palvoa vai pelätä runossa kuvattua pimeää. Pimeälle minun haluni tuntuvat olevan yhdentekeviä. Surutta se haukkaa kuusta palan, aivan kuin meille niin tärkeä taivaan lyhty olisi sille vain makupala.  Runon lopussa on paradoksi: koko maanpeittävä olio mahtuu yhtäkkiä pöllön silmiin nukkumaan ja taas lukija tajuaa, että nyt pimeän läsnäolo on niin tiheää ettei sitä pysty seuraamaan.

Runossa on voimakkaasti läsnä vanha eurooppalainen myytti, jossa muinaiset  maan hedelmällisyyden palvontarituaalit, joissa hevosilla oli tärkeä osa, sekottuivat ihmisen unta häiritsevään noidan tai demonin maran karkottamiseen. Mara istui ihmisen rintakehän päällä tämän nukkuessa ja aiheutti painajaisia.  Englanninkielessä mare tarkoittaa tammaa ja nightmare painajaista. Jotakin meistä ihmisistä kai kertoo se, että maan pyhyys käpristyy ilkeäksi paholaismaiseksi olioksi, joka ratsastaa sokealla hevosella.

Kuvassa Henry Fuselin maalaus The Nightmare 1700-luvulta.