Tekee mieleni kirjoittaa hevosrunoista.
Hevosrunoilijoista ensimmäinen on minulle Sirkka Turkka.
Tuo viereinen kuva on kansi Turkan kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi. Turkan runot ovat villejä ja hervottomia, niissä koirat kiroilevat, tädin nenä paukkuu ja taivaalla on sen verran sinistä, että siitä saa
merimiehelle housut. Mutta runojen keskellä hevoset ovat todellisia. Niiden kirjoittaja kun on entinen Ypäjän hevoshoitokoulun oppilas, laukkatallin työntekijä ja Espoon tallin tallimestari. Hevoset ovat itsensä kokoisia, ne ovat
jakaneet elämänsä ihmisen kanssa ja kantavat runoissa mukanaan ihmisenkin kaipausta ja surua.
Ehkä valoisimpia Turkan runoja on se, jonka säkeitä muistelin
hevosvaelluksella Islannissa. Vuoripolku oli niin kapea ja pudotus suoraan alas oli niin huima, että islanninhevosen selässä puristin silmät kiinni. Jätin polulla pysymisen meistä kokeneemman varaan. Ja muistin Turkan runon:
”...Sinun kavioihisi minä annan henkeni, sinun
äärimmilleen pingottuneisiin
ruusunpunaisiin keuhkoihisi.
Sinun harjaasi minä takerrun kuin kaukaisiin
kauniisiin lapsuuden metsiin.
Sinun hallava karvasi on ainoa opas
tällä omalla ainoalla
erityisellä taivasmatkallani.
Sinä jalo ja tulinen, Du ädel och eldig, Turpaveli,
rehellisyys itse.
Sinä pieni ja luja Jumala.”
Eeva-Liisa Mannerille hevoset ovat hänen omien sanojensa mukaan kahden elementin olentoja, arkkityyppejä aistillisen ja metafyysisen todellisuuden välimaastossa. Hän
oli katsellut ja ihaillut hevosia ensin lapsuutensa Viipurissa ja myöhemmin Espanjassa. Monissa runoissa hevonen liittyy lähtöön ja kuolemaan.
Mannerin runot ovat
hyvin kirkkaita ja kauniita. Niin kuin tämä pikkuruinenkin:
”Toden totta pidin
eniten hevosista.
Ne luodessaan Se
onnistui parhaiten.”
Kolmas runoilija ja runoilija runoilijoiden takana on Frederico Carcia Lorca ja hänen runonsa täynnä elämän julmuutta, surua,
kauneutta ja laulullisuutta. ”Kun kuu on musta/laulavat/rosvojen kannusraudat./Pikku musta./Minne kannat kuollutta miestä?/” Tai pitkä runoelma siitä kuinka kansalliskaarti ratsastaa mustalaiskaupunkiin:
”Ratsut mustat ovat.
Mustat ratsuilla raudat.
Miesten viitoissa kiiluvat
mustetahrat ja vaha,
He saapuvat
kuivin silmin.
Kuka voisikaan itkeä
kun on kiiltonahkasta sielu
ja harmaata lyijyä pää?...”
Runoissa on sanottu hevosista niin paljon sellaista, mitä muuten on vaikea sanoa, että sisälläni heräsi sanataideopettaja. Nyt keväällä ilmestyvän Vastalaukkaa-kirjani sisään
piilotin kolme runovinkkausta. Siinä toivossa, että joku lukija etsisi käsiinsä alkuperäiset runot.
Arja