Jouduin selaamaan vanhan tietokoneeni tiedostoja ja törmäsin samalla viitisentoista vuotta sitten kirjoittamaani hevostekstiin. En malta olla laittamatta sitä tähän, vaikka paljon on muuttunut. Olen ollut hevoshullu nyt jo reilusti
yli kolmekymmentä vuotta ja oikeita lapsenlapsiakin olen onnekseni saanut. Kuvan hevosetkin ovat uutta sukupolvea, tyttären vanhan kilpahevosen varsoja. Mutta monet asiat ovat pysyneet samoina. Yhä me kolme isoäitiä punnerramme itsemme
viikoittain hevosen selkään ja pelkäämme päivää, jolloin se ei enää onnistu. Tärkeä kirja se Pieni talo preerialla.
HEVOSEN ISOÄITI
Ainut hevonen,
jonka lapsena tunsin oli Manni. Sen laitumen läpi perheemme kulki kesäisin mökille. Pelkäsin Mannia ja joka kerta yksin veräjää avatessani toivon, ettei Manni vain olisi näköetäisyydellä. En edes tiedä
oliko se vihainen, en jäänyt koskaan ottamaan selvää. Intiaanikirjoista samaan aikaan luin lumoutuneena hevosista ja pienistä täplikkäistä poneista, joilla intiaanit ratsastivat ilman satulaa. Pieni talo preerialla
-kirjasta innostuneena päätin muuttaa länteen ja kellarissa minulla oli tyhjä perunasäkki, johon käsin nyhdin pihalta heinää talvirehuksi tulevalle hevoselleni.
Sen lähemmäs hevosia en päässyt ennen kuin aikuisena. Hevoshulluus iski koulunkäyntiään aloitteleviin tyttäriin ja heitä talutusratsastukseen
kuskatessani näin tallin seinällä mainoksen aikuisten alkeiskurssista. Hyvä rytmitaju helpottaa ratsastuksen oppimista. Minä olin kouluajoista asti ollut onneton sekä musiikissa että liikunnassa ja pelkäsin hevosia,
mutta jostain tuli hullu halu kokeilla ratsastusta. Ehkä se oli kuva niistä taivaanrantaa vasten ratsastavista intiaaneista. Pakko päästä kokeilemaan kerran elämässä. Puolivälissä alkeiskurssia lähdimme
maastoon eli käytännössä kuljimme hitaana letkana pitkin omakotitaloaluetta. Istuin satulassa kauhusta jäykkänä ja odotin koko ajan hevoseni pillastuvan. Alkeiskurssin jälkeen jatkoin pelkäämistä jatkokurssilla
ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen olen tällä tiellä edelleen. Tiistai-illoiksi en koskaan sovi mitään. Tiistait on varattu ratsastustuntia varten.
Jäin koukkuun ja hevosista tuli tärkeä osa elämääni. Niin tärkeä, että listasin ylös, mitä kaikkea hevonen minulle merkitsee:
-
Hevonen itsessään jo eläimenä tekee hyvän mielen. Se on niin suuri, yleensä ystävällinen, ihmistä lämpimämpi
ja hengittääkin isosti. Joku hyvin lapsellinen osa minua lohduttautuu sillä, että minulla on itseä isompi kaveri.
-
Ratsastaessa
olen oppinut kokonaan uutta kieltä. Aivan turhaa on se, mitä suu sanoo, jos kroppa puhuu muuta. Olin luullut, että kieli on pelkästään sanoja, mutta hevonen ei niitä kuuntele. Se lukee ruumiin kieltä ja tarkasti.
-
Hevosen kanssa olen oppinut jotakin omasta pelkäämisestäni. Enää en pelkää, että hevonen syyttä suotta pillastuu, mutta
hyvin monia asioita pelkään edelleen. Pelon voittaminen toisaalta on joka kerta riemastuttava kokemus. Pelon vastakohta ei silloin ole rohkeus vaan luottamus.
-
Pariin hevoseen olen saanut tutustua läheisesti ja nämä tuttavuudet ovat olleet tärkeitä. Nikolaksen huoltajana olin kymmenkunta vuotta ja kirjoitin hevosesta lastenkirjan Ystäväni Nikolas. Ikkunastani
näen metsän reunaan Nikon haudalle ja ainakin joka jouluyö hautakivellä palaa kynttilä. Lapsenlapsia minulla ei ole, mutta tyttären hevoseen minulla on vähän samanlainen suhde. Minut saa ylipuhuttua Mamsellin hoitohommin
omista suunnitelmista, säästä tai vuorokaudenajasta riippumatta. Olen hevosen isoäiti. Olisiko nimike hummo vai hummi?
-
Hevostelu
tuo perheenkin dynamiikkaan uusia ulottuvuuksia. Mies on vuosien mittaan ja monien vaiheiden jälkeen tyynesti sopeutunut, vaikka väittää, että vaimon tunne-elämän kartalla ensimmäisenä on hevonen, sen jälkeen
tulee pitkä väli ja sitten vasta aviomies. Kilparatsastusta harrastavan tyttären kanssa taas on kokeiltu äiti - tytär suhteen rajoja niin hyvässä kuin pahassa, sillä kisapaikoilla tunteilla on joskus taipumusta tiivistyä
lähes käsin kosketeltavaan, tulta, tuhkaa ja tulikiveä syöksevään muotoon.
-
Hyviä ihmisystäviäkin hevoset
ovat elämääni tuoneet. Hevosrakkaus vie mennessään, on kuin tauti ja siksi varmaan liittyykin johonkin luonteen vammaan, mutta parhaimmillaan tämä vammaisuus syvästi yhdistää. Meitä on esimerkiksi kolme
isoäidin ikään ehtinyttä naista ja yhteiselle ratsastusleirille vanhaan paikkaan olemme matkanneet kesä kesän jälkeen. Ennen juhannusta ripustamme taas kerran pitsiverhot leirikämpän ikkunaan ja siirrymme viikoksi
toiseen todellisuuteen. Sinne minne muuten pääsevät vain toisella kymmenellä olevat tyttölapset.
Poden tätä tautia. Hevosen kylkeen on hyvä nojata, sielu rauhoittuu. Leirikumppanini, ja ihan oikea isoäiti, mietiskeli tässä päivänä muutamana: ” Mitään muuta minä en omassa
vanhenemisessa niin sure kuin sitä päivää, jolloin en enää pysty nousemaan hevosen selkään.”
Voin sanoa samalla tavalla.