Uutuuksia ja hevoskirjojen helmiä

 

Kokosin hevoskirjablogimme vuoden 2020 kirja-arvioista joululahjojen vinkkilistan. Uudet kirjat välittävät kuvaa siitä, kuinka ratsastuksen maailma ja hevostytöt ovat muuttuneet. Hevosten hyvinvointia pidetään entistä tärkeämpänä. Hevostytöt ovat ehkä erilaisia ja heitä on vähemmän. Tallit ovat täyttyneet aikuisista, etenkin vanhemmista naisista, jotka mieluummin ovat ikuisia hevostyttöjä kuin tätiratsastajia. Sopii nuorten hevoskirja heillekin, oman lukemisensa kesannolle jättäneelle aikuiselle se voi olla portti takaisin kirjojen luo. Hevoskirjoja helposti pidetään lapsellisina ja viihteellisinä, mutta tänäkin vuonna on ilmestynyt kirjoja, jotka ovat olleet sekä täysverisiä hevoskirjoja että hyvää kaunokirjallisuutta. Merkittävää oli yhden hevoskirjan kohoaminen Runeberg Junior -kilpailun ehdokkaaksi.



Vinkit ikäjärjestyksessä nuorimmista lukijoista alkaen.



Reetta Niemelän kirjoittama ja Emmi Jormalaisen kuvittama ”Uljas ja vauhdikas varsakevät” (Otava 2020) on kirja, jota lukiessa unohtuvat vaaralliset virukset ja muutkin kurjat asiat. Olisipa Tikkumäen talli olemassa ihan oikeasti! Reetta Niemelän teksti on rikasta ja kaunista mutta silti selkeää. Emmi Jormalaisen kuvat tukevat tekstiä hienosti, piirroshahmot ovat hellyttäviä ja vauhdikkaita ja ilmaisevat hyvin henkilöiden kokemia tunteita.


Hyvä hevoskirja kuvastaa ja tulkitsee kirjoitusajankohtansa maailmaa. Peppe Öhmanin kirjat ”Ett himla tjat om hästar” (Schildts & Söderströms 2019) ja sen jatko-osa, komeasti Runeberg Junior palkintoehdokkaaksi yltänyt ”Vita lögner och höga hinder” (2020), tekevät niin. Ne peilaavat 2020-luvun hevoskulttuuria ja tuovat sen kautta näkyville uudenlaisen keskushenkilön. 9-vuotiaan Majan äidit ovat itse olleet lapsena innokkaita hevostyttöjä, joten he olettavat, että Majakin rakastaa yli kaiken hevosia ja haluaa käydä ratsastustunneilla, Majasta hevoset ovat kuitenkin keltaisine hampaineen ja valtavine kavioineen pelottavia, ja hän miettii alituiseen, kuinka helposti hevonen voisi vaikka purra poikki hänen sormensa tai murskata hänet karsinan seinää vasten. Yksi hevonen kuitenkin lopulta sulattaa Majan sydämen.  


Päivi Lukkarilan ”Ponimme Possukka” (Karisto 2020) kertoo Oonan perheen kouluratsastusponi Poseidonista. Hevosen hyvinvoinnin puolesta aikoinaan vahvasti puhunut englantilainen kirjaklassikko Uljas Musta määritteli etulehdellä itsensä näin ”Uljas Musta, sen groomit ja kumppanit, hevosen elämänkerta, jonka hevosenkielestä on suomentanut Anna Sewell.” Possukka-kirja on lapsille suunnattu ponin elämänkerta. Siinäkin pääosassa ovat ponin elämänvaiheet, sen lapsiratsastajat ja hevoskumppanit. Uljaassa Mustassa kertojana on hevonen, mutta Possukassa tapahtumia katsotaan väliin ponin silmin, väliin Oonan tai hänen äitinsä. Äidin eli kirjailija-Päivin mukaan suurin osa kirjasta on hänen omia muistojaan, osa näkemyksiä toisten muistoista, osa keksittyä, sellaista mitä todennäköisesti on ollut tai on voinut olla. Kantavana ajatuksena tässäkin kirjassa on ponin hyvinvointi. Lopussa lukijaa itkettää, kun tulee aika hyvästellä rakas ystävä. Kuvitus on hieno.

 

Marvi Jalon ”Kultaisessa riimussa” (Kvaliti 2020), riimu ei kylläkään ole kultaa vaan pelkkä keltainen tekstiiliriimu, jonka luokan komein poika yllättäen lahjoittaa Teealle samalla kun ohjeistaa, että Teean kannattaisi hankkiutua eroon kopukastastaan, koska hevoslikat on ihan nollakurssissa. Hevosestaan Teea ei edes harkitse luopuvansa vaikka alkaa haaveilla riimun lahjoittaneesta pojasta. Poikien pyöräharrastus ja fillareiden tuunaaminen sekä Teean ja hänen parhaan kaverinsa hevosharrastus on kuvattu elämänmakuisesti. Yhteistä kaikupohjaa tyttöjen ja poikien maailmoihin löytyy, kun Teea alkaa ystävänsä avustuksella tuunata keltaista halpisriimuaan uuteen uskoon.

 

Marika Riikosen "Ravilikat" (Karisto 2020) ei missään nimessä ole ”vain heppakirjallisuutta”. Hyvä kirja on hyvä kirja vaikka turpeessa kierittelisi. Jos minulta olisi kysytty, Ravilikat olisi hyvin sopinut lasten- ja nuortenkirjojen Finlandia-ehdokkaaksi. Se on erinomainen esikoisromaani, joka tarjoaa nautittavia lukuhetkiä myös niille, jotka eivät yleensä lue nuortenkirjallisuutta. Ja jos hevoset ovat jääneet nykyteinille vieraiksi, niin tämän kirjan avulla hän voisi ymmärtää äitinsä ikäluokan tyttöjen hurahtamista hevosiin.


Marika Riikosen toinen kirja, "Hevostytöt" (Art House 2020), on hevostyttöyttä sydämeen käyvästi kartoittava tietokirja kaikenikäisille. Kirjoittaja ottaa käsitteen vakavasti ilman söpöstelyä tai alentuvaa asennetta. Kirjassa hevostyttöys ei ole vain kehitysvaihe eikä se ole sidottu ikään. Riikonen teki kirjan pohjaksi nettiin verkkokyselyn, johon sai 230 vastausta. Näissä muisteluksissa ratsastetaan, hoidetaan, koulutetaan tai uskalletaan hankkia oma hevonen. Usein lopulta kolahtaa se iso suru. Hevostyttöjen tarinat rakkaimmista hevosista eivät vain pääty hyvin. Punaisena lankana kirjassa kulkee kirjoittajan oma hevoshistoria. Marika Riikonen on hykerryttävän hyvä kirjoittaja ja omakohtaisissa muisteloissa näkyy, että hän todella tuntee kuvaamansa hevoset ja maailman niiden ympärillä. Ja suhtautuu niihin isolla rakkaudella. 

 

Hopeaharja-blogin tämän vuoden arvioista koonnut Arja Puikkonen