Viikonloppuna luetun kahden hevoskirjan jälkeen jäin miettimään asiaa.
Hyvä kirja on henkilökohtainen juttu. Luen innolla nuorten ja lasten hepparomaaneja, mutta eri vinkkelistä kuin varsinainen
kohderyhmä. Eivätkä tietysti aikuisetkaan välttämättä pidä samoista kirjoista.
Kolmenkymmenen vuoden hevosharrastuksen jälkeen en toivo romaanilta ratsastusvinkkejä tai ohjeita hevosen hoitoon (mitä
nyt liikutun Venloja lukiessani muistamaan lasteni lapsuutta), niissä asioissa luotan enemmän käytännössä saatavaan oppiin. Nuorelle lukijalle ne varmaan ovat tärkeä syy tarttua kirjaan ja jonkinlaista vertaistukea kirjojen
hahmoilta. Viihteelliset seikkailutkin ovat lajin sisällä säilyneet sen verran kaavamaisina, etteivät nekään minua sytytä.
Itseäni sen sijaan kiinnostaa edelleen ja ehtymättä hevosiin liittyvä sosiaalinen
puoli. Yhteistä historiaa hevosten kanssa on yli 5000 vuotta. Hevonen on tottunut elämään ihmisen kanssa ja varmasti lukee ihmistä tarkemmin ja nopeammin kuin tämä hevosta. Kaksikymmentä sekuntia riittää,
väitti vanha ratsastuksenopettajani, sen jälkeen hevonen tietää millaisen ihmisen kanssa se on tekemisissä. Omalta kannaltaan hevonen on aina oikeassa eikä se valehtele. Ihminen on kömpelömpi ja heijastaa lisäksi
hevoseen omat tunteensa ja kuvitelmansa.
Tunteita hevosten ympärillä liikkuu. Tallin käytäviltä internettiin luikertelevat kateus, pätemisen tarve, keskinäinen kilpailu ja vallanhimo kuin Shakespearen draamoissa ikään.
Toki myös yhteishenki, toveruus ja eri-ikäisten ihmisten tasavertainen kohtaaminen. Hevosen kautta tulevat ihmisten väliset suhteet läpivalaistua. Näistä sosiaalisista kuvioista kirjoitettuja mahdollisimman tarkkanäköisiä
kirjoja luen mielelläni. .
Ihmisen suhde hevoseen kiinnostaa minua ehkä kaikkein eniten. Uskon, että intohimoisilla hevosihmisillä, itseni kaltainen täti mukaan lukien, on
”sydämessään hevosenkokoinen reikä”. Sen kadonneen palan korvaajaksi on tullut hevonen. Monet parhaat hevoskirjat kertovat riviensä välissä juuri tästä. Maailma hylkii, mutta hevonen ei.
Hyvän
hevoskirjan pitää tietysti olla myös hyvin kirjoitettu. Hevoskirjoille huonon maineen tuoneiden, miten kuten kirjoitettujen käännöskirjojen lisäksi onneksi ilmestyy yhä edelleen hyviä hevoskirjoja. Ja hyviä
ruotsalaisia kirjoja hyljeksimättä, onneksi niistä moni on kotimainen.
Ja tässä juuri lukemani kirjat, joista tämä juttu lähti liikkeelle, ja lähemmin niistä Hopeaharjan kirja-arvioissa:
Pia
Hagmar: Klara ja laukkakisat
Hanna Salmi & Arna Tuuli: Tuhkimotamma.