Blogi

 

Viikonloppuna luetun kahden hevoskirjan jälkeen jäin miettimään asiaa.

Hyvä kirja on henkilökohtainen juttu. Luen innolla nuorten ja lasten hepparomaaneja, mutta eri vinkkelistä kuin varsinainen kohderyhmä. Eivätkä tietysti aikuisetkaan välttämättä pidä samoista kirjoista.

Kolmenkymmenen vuoden hevosharrastuksen jälkeen en toivo romaanilta ratsastusvinkkejä tai ohjeita hevosen hoitoon (mitä nyt liikutun Venloja lukiessani muistamaan lasteni lapsuutta), niissä asioissa luotan enemmän käytännössä saatavaan oppiin. Nuorelle lukijalle ne varmaan ovat tärkeä syy tarttua kirjaan ja jonkinlaista vertaistukea kirjojen hahmoilta. Viihteelliset seikkailutkin ovat lajin sisällä säilyneet sen verran kaavamaisina, etteivät nekään minua sytytä.

Itseäni sen sijaan kiinnostaa edelleen ja ehtymättä hevosiin liittyvä sosiaalinen puoli. Yhteistä historiaa hevosten kanssa on yli 5000 vuotta. Hevonen on tottunut elämään ihmisen kanssa ja varmasti lukee ihmistä tarkemmin ja nopeammin kuin tämä hevosta. Kaksikymmentä sekuntia riittää, väitti vanha ratsastuksenopettajani, sen jälkeen hevonen tietää millaisen ihmisen kanssa se on tekemisissä. Omalta kannaltaan hevonen on aina oikeassa eikä se valehtele. Ihminen on kömpelömpi ja heijastaa lisäksi hevoseen omat tunteensa ja kuvitelmansa.

Tunteita hevosten ympärillä liikkuu. Tallin käytäviltä internettiin luikertelevat kateus, pätemisen tarve, keskinäinen kilpailu ja vallanhimo kuin Shakespearen draamoissa ikään. Toki myös yhteishenki, toveruus ja eri-ikäisten ihmisten tasavertainen kohtaaminen. Hevosen kautta tulevat ihmisten väliset suhteet läpivalaistua. Näistä sosiaalisista kuvioista  kirjoitettuja mahdollisimman tarkkanäköisiä kirjoja luen mielelläni.   .     

Ihmisen suhde hevoseen kiinnostaa minua ehkä kaikkein eniten. Uskon, että  intohimoisilla hevosihmisillä, itseni kaltainen täti mukaan lukien,  on ”sydämessään hevosenkokoinen reikä”. Sen kadonneen palan korvaajaksi on tullut hevonen. Monet parhaat hevoskirjat kertovat riviensä välissä juuri tästä. Maailma hylkii, mutta hevonen ei.

Hyvän hevoskirjan pitää tietysti olla myös hyvin kirjoitettu. Hevoskirjoille huonon maineen tuoneiden, miten kuten kirjoitettujen käännöskirjojen lisäksi onneksi ilmestyy yhä edelleen hyviä hevoskirjoja. Ja hyviä ruotsalaisia kirjoja hyljeksimättä, onneksi niistä moni on kotimainen.

Ja tässä juuri lukemani kirjat, joista tämä juttu lähti  liikkeelle, ja lähemmin niistä Hopeaharjan kirja-arvioissa:

Pia Hagmar: Klara ja laukkakisat

Hanna Salmi & Arna Tuuli: Tuhkimotamma.