Blogi

 

Olen nauttinut kesästä, helteestä ja Caroline Akrillin hevoskirjoista. Akrillia ei ole käännetty suomeksi, mutta hyvä kirja taittuu englanniksikin. Suosittelen. Näissä oli sitä jotakin.

 

 

Kolmesta kirjasta (ilmestymisvuodet 1981, 1982 ja 1983) koostuva Eventing Trilogy oli Englannissa mahtava myyntimenestys. Kenttäratsastuksesta, sponsorista ja kilpahevosesta haaveilevasta Elainesta kertova kirjasarja on hauska. Hevoskirjat harvemmin ovat. Lajityypin luonteeseen kun kuuluu tunnollinen suorittaminen joko kilpailemisen tai vaihtoehtoisesti eläinten asian ajamisen saralla, ja vähempikin vetää vakavaksi.

 

Sarjan avauksessa Elaine on hakemassa tallityöntekijän paikkaa Fanesien sisarusten maalaiskartanossa. Keskustellaan sisarusten laittamasta lehti-ilmoituksesta ja juodaan tunkkaisen makuista teetä. Todellisuus osoittautuu erilaiseksi kuin työpaikkailmoitus, mutta samoin on teen laita. Toinen sisaruksista alkaa kesken keskustelun tutkia käytettyä teepussia. Se osoittautuu hiireksi. Hyvin pieneksi, hyvin lionneeksi ja hyvin kuolleeksi.

 

Fiksu ja osaava Elaine päätyy vasten parempaa tietoaan ottamaan työpaikan, vaikka palkaksi luvataan vain taskurahaa. Sitäkään ei tosin kuulu, sen sijaan Fanesit lainaavat Elainen viimeisen punnan setelin. Kengityslaskut ovat niin pitkältä ajalta maksamatta, ettei seppä enää suostu tulemaan tallille. Kilpahevostakaan Elainelle ei tallista löydy. Upean mutta rappiolle ajautuneen tallin hevosista yksi on liian vanha, yksi ryöstäjä, yhdellä on hankala jalkaongelma ja yksi on puoliksi sokea.

 

Kaikki naapurit kehottavat Elainea hankkiutumaan nopeasti eroon työpaikastaan ”laukkaavien Fanesien” luona. Kolmen kirjan aikana se ei onnistu. Eivätkä neidit pahoja ole, omalaatuisia vain. Mieleeni tulivat paikoin P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden kauniisti sanoen originellit aristokraatit.

 

Jotain hyvin sydämeen käypää kirjasarjan huumorissa on. Kirjoittajan osaamista ja asiantuntemusta, joka näkyy loistavana suhteellisuudentajuna. Kirjaa ahmii aikuinenkin ja toisaalta siinä ollaan niin nuoren Elainen nahoissa, että teksti varmasti uppoaa teineihinkin.

 

Vuonna 1985 Caroline Akrill sitten kirjoitti kirjan Flying Changes, josta kirjoitin blogiin jo toukokuussa. Kirja järkytti synkkyydellään kustantajaa niin paljon, että sen julkaisemista ylipäätään harkittiin ja tummempia osuuksia haluttiin siistiä pois. Huumoria kirjassa ei juuri näy.

 

Katselin nyt kenttäratsastus-trilogiaa ja kouluratsastusromaania rinnakkain ja mietin mistä erot niiden välittämässä maailmankuvassa syntyivät.

 

Elainen unelmien toteutus on ristiriidassa Fanesin neideillä työskentelemisen kanssa, ja tämä on koko sarjan kantava ristiriita. Elaine puskee läpi harmaan kiven ja valitsee molemmat, unelmat ja Fanesien hullun arjen. Vaikka hän yhdessä neitien kanssa saa kuin saakin hankittua elämänsä hevosen, kulkevat tallin muutkin hevoset tarinassa mukana. Trilogia päättyy siihen, että stipendikurssinsa priimus Elaine katselee ikkunasta ulos ja näkee kuinka Fanesin neidit taluttavat talliin heidän kolmen yhteistä hevosta. ”Tuo on minun perheeni”, Elaine sanoo ylpeänä.

 

Lahjakas kouluratsastaja Oliver taas on opportunisti, joka aina valitsee omalle uralleen edullisimman tarjouksen. Ystävyydet, perhesiteet ja yhteiset unelmat eivät silloin vaakakupissa paina. Kansainvälisen kilpauran tehtyään Oliver päätyy sponsorinsa tuotteistamaksi klinikoiden pitäjäksi. Homoseksuaalisuus on yksi sivuteema, mutta se liittyy laajempaan kokonaisuuteen. Kyse on enemmän siitä, että kaikki rakastavat viehättävää Oliveria, mutta Oliver ei vastaa kenenkään rakkauteen. Hänen assistenttinsa, työnantajaansa pakkomielteisesti rakastunut John huomauttaa: ”Katsos, hän ei oikeastaan pidä ihmisistä.”

 

Hevonen, andalusianori San Domingo, on Oliverinkin heikko kohta. Kun Oliverilta ratsastuskeskusta kohdanneen skandaalin paineissa riistetään hevonen, hänkin romahtaa.

 

Trilogian kirjoja kantaa huumori, Oliverin tarinaa taas syvä suru. Kertojana on Oliverin sisar ja siksi suru tulee lähelle. Sekä humoristina että vakavikkona Akrill on hyvä ja syvä kirjailija. Minä uskon kuulevani hänen kirjoissaan kysymyksen hevosrakkauden merkityksestä ja tärkeydestä. Ja vastauksen luulisin olevan jotakin sellaista, että vaikka hevoset ovat tärkeitä, ihmisen ei pidä rakastua hevoseen vaan toiseen ihmiseen. Niin kuin ei muuten hevosenkaan ihmiseen vaan toiseen hevoseen.