Uutuuksia ja hevoskirjojen helmiä

Arja Puikkonen: Liitopoika, Karisto Oy 2019

 

 

Kepparit ovat viime vuosien aikana laajentaneet reviiriään ihan kaikkialle ratsastavaan maailmaan. Tätä kirjoittaessa ovat käynnissä Tampereen hevosmessut, joissa keppareita ja niillä kilpailevia varten on oma osastonsakin. On siis aivan ansaittua, että keppihevoset ovat löytäneet tiensä myös hevoskirjallisuuden aiheeksi. Uusin esimerkki tästä on Arja Puikkosen Liitopoika, joka kertoo paitsi keppariharrastuksesta, myös seitsemäsluokkalaisen  Akun selviytymistarinan.

Kun olin nuori hevoshullu 1970-luvun  lopussa, keppihevosharrastus ei ollut vielä lyönyt itseään läpi niin suosittuna harrastuksena kuin nykyisin. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö olisi leikkineet hevosjuttuja, päinvastoin. Vaikka kävimme jo tallilla ja ratsastimme ihan oikeita hevosia, laukkasimme vähintäänkin yhtä usein aikuisille näkymättömillä mielikuvitushevosillamme, joille laadittiin hoitovihkot, sukutaulut ja kilpailut palkintojenjakoineen ja ruusukkeineen. Toisinaan osa meistä muuttui itsekin hevosiksi ja välillä polkupyörätkin tekivät hevosen virkaa. Leikki on ihmisen (ja painotan tässä, etten puhu pelkästään lapsista) tapa oppia uutta ja ottaa maailma haltuun. Siksi olisi väärin sanoa, että kepparit olisivat vain oikeiden hevosten korvikkeita. Arja Puikkonen kuvaa Liitopojassa, kuinka niiden kanssa toimiminen synnyttää meissä aivan samanlaisia tuntemuksia ja tunteita kuin ”oikeatkin” hevoset ja kuinka keppareita hoidetaan ja valmennetaan huolellisesti ja suunnitelmallisesti. On tietysti tärkeää, että kepparit tarjoavat ihan kaikille, myös ”oikeita” hevosia arasteleville tai vakavasta allergiasta kärsiville mahdollisuuden ratsastaa ja hoitaa hevosia sekä mahdollistavat hevosenpidon, valmentautumisen, kilpailemisen ja jopa kasvatustoiminnan niille, joilla ei ole varaa lihaa ja verta olevan hevosen omistamiseen. Aivan yhtä tärkeää on kuitenkin myös keppareihin liittyvä yhteisöllisyys, mahdollisuus tavata ja löytää uusia, samaa asiaa harrastavia ystäviä.

Puikkosen Liitopojan päähenkilöä, Akua, on kiusattu rankasti vanhassa koulussa, joten uudessa koulussa hän on kaiken aikaa vähän varuillaan, tarkkailee toisten ilmeitä ja kuuntelee kuiskauksia tarkalla korvalla. Hänen vanhempansa ovat avuliaita, mutta lukijan mieleen nousee kysymys, haluavatko he enemmän sitä, että Aku saisi olla koulussa oma itsensä, vai sitä, että hän ei vahingossakaan antaisi potentiaalisille kiusaajille kiusaamisen aihetta. Koulun aikuiset taas eivät välttämättä tunnista hienovaraista tai puhelinviesteihin piilotettua kiusaamista. Näennäisesti koulu on kiusaamista vastaan, mutta käytännössä sitä kuitenkin tapahtuu varsin taajaan. Kun Aku tutustuu vanhan kaverinsa Maarian ja tämän kepparivalmentaja Janetin kautta keppihevoskuvioihin, vanhemmat ovat  jarruttelemassa intoa, koska pelkäävät että keppareihin yhdistettävä poika olisi altis kohde kiusaamiselle. Samalla perusteella he eivät ole varauksettoman ihastuneita poikansa käsityöharrastukseen, vaikka Akulla on ihan oma yrityksensäkin, joka valmistaa kaulapantoja koirille ja varusteita keppareille. Miten hieno asia, kun kyseessä on sentään vasta kolmetoistavuotias lapsi!

Akusta tuleekin mieleen huikea tosielämän sankari, Korumies Arvi, joka jo 12-vuotiaana ansaitsi rahat omaan estehevoseen valmistamalla ja myymällä itse koruja. Edelleenkin Arvi valmentautuu esteratsastuksessa yrityksensä tuottamilla tuloilla. Sivuillaan hän kirjoittaa: ”Olen myös Hevosmies – ja ylpeä siitä. Toimintani kautta pyrin nostamaan myös poikaratsastuksen asemaa Suomessa. Toivoisin, että tulevaisuudessa yhä useampi hevosmies voisi vapaasti kertoa harrastuksestaan pelkäämättä ilkkumisen kohteeksi tuloa. Mielestäni jokaisella on oikeus harrastaa rakastamaansa lajia, lajista riippumatta.”

Aivan samaa viestiä kantaa Puikkosen kirja.

Niin paljon kuin nyt peräänkuulutetaankin helppolukuisia ja hauskoja kirjoja yläasteikäisille, lukuhaluttomille pojille, yhtä paljon tarvitaan tekstejä, jotka arastelematta tarttuvat vaikeisiin aiheisiin, laittavat lukijansa miettimään ympäröivää maailmaa ja omien valintojen vaikutusta siihen. Liitopoika on ”ohut kirja” esineenä, mutta sisällöllisesti painava ja ajattelemisen aihetta antava olematta kuitenkaan kielellisesti tai sisällöllisesti liian haasteellinen ala-asteikäisenkään käteen. Mielestäni se sopisi erinomaisesti luettavaksi yhdessä luokassa tai lukupiirikirjana niin, että sen sisältöä ja herättämiä ajatuksia voitaisiin lukuhetkien jälkeen pohtia yhdessä: ”Miksi Akun vitseille ei naurettu koulussa?”, ”Miksi hänet lavastettiin vasikoijaksi?”, ”Olisiko Akun pitänyt saada ostaa ammatilaistasoinen ompelukone?”, ”Miten toimisit, jos saisit ystävästäsi samanlaisen kuvaviestin kuin Akusta tehtiin?”

Kirjaan sisältyvät keskustelut Akun ja vanhempien välillä on  kirjoitettu kuin näytelmätekstin muotoon. Niiden pohjalta olisi helppo tehdä opetussuunnitelmassakin mainittuja draamaharjoituksia lukemalla kohtaukset ensin läpi ja improvisoimalla niihin sitten erilaisia, vaihtoehtoisia loppuja.

 

 

 

 

8.4.2019 kirjoitti Päivi