Reetta Niemelä: Uljas ja surullinen Sandra. Otava 2018
Anna Sewell: Uljas Musta. Alkuperäisteos Black Beauty ilmestynyt vuonna 1877.
Olin jo päättänyt kirjoittaa näistä kahdesta kirjasta, kun huomasin että onhan näillä paljon yhteistä. Molemmissa kerrotaan hevosesta nimeltä
Uljas. Molemmissa myös hevosen hyvinvointi on kantava teema.
Uljas-poni on pirteä kuin punarinta,
mutta Sandraa surettaa
Tikkumäen tallin ponikerho kokoontuu taas. Iiriksen hoitoponi
on ihana paksuharjainen Uljas.
Tikkumäellä ollaan erityisen kiinnostuneita hevosten hyvästä kohtelusta. Syksyn ponikurssi aloitetaan hevosen hoidolla ja maasta
käsin tehtävillä. Kävely on kaiken perusta, ohjeistavat lasten opetukseen paneutuvat tallin omistajat. Tämä luku oli minusta kovin viehättävä.
Mutta
Iiriksellä jaTikkumäelläkin on ongelmia. Naapuriin ilmestynyt iso maneesitalli on verottanut tallin asiakkaita. Uudella tallilla vieraillessaan Iiris tutustuu suomenhevonen Sandraan, joka ei halua antaa itseään tarhasta kiinni. Kiukkuiseksi
mainostettu Sandra näyttää hänen mielestään pelkästään surulliselta. Iirikselle ei riitä, että hänen hoitohevosensa Uljas viettää onnellista elämää, hän haluaa pelastaa
myös Sandran. Kirja päättyy sadunomaisesti ja siihen, että Iiris päättää kirjoittaa Sadun surullisesta Sandrasta, Sadun, jolla on onnellinen loppu.
Salla
Savolainen on komeasti kuvittanut aiemmat Tikkumäki-kirjat. Mutta myös uusi kuvitus piristää ja tuo vaihtelua. Emmi Jormalainen on piirtänyt kirjaan herkänkauniin kannen.
Uljas Musta toimii yhä
”Uljas Musta, sen groomit ja kumppanit, hevosen elämänkerta, jonka hevosenkielestä on suomentanut Anna
Sewell.”
Tämä 140 vuotta sitten ilmestynyt kirja on maailman myydyimpiä nuortenkirjoja ja hevosen hyvinvoinnin puolesta puhumisen raamattu. Sen kirjoittaja Anna Sewell loukkaantui nelivuotiaana pahoin
ja joutui siksi liikkumaan paljon hevosvaunuilla. Hän ehti nähdä elämänsä aikana erilaisia kuskeja ja hevoskohtaloita. Perheellä oli myös oma hevonen.
Uljas Musta on tekijänsä
ainoa kirja. Hänen äitinsä tosin oli suosittu kirjailija, Anna oli työskennellyt hänen apunaan ja tunsi alaa.Oman kirjansa Anna Sewell kirjoitti 57-vuotiaana mutta ei ehtinyt nauttia menestyksestään, koska kuoli jo seuraavana
vuonna.
Konkreettinen asia, johon Sewellin kirja vaikutti, oli vaunuhevosten ryhtiremmin (bearing rein) käytön tuomitseminen. Varsinkin muodikas vallasväki suosi tuolloin remmiä, joka pakotti hevosen pään
luonnottoman pystyyn asentoon.
Luin kirjan taas vuosien jälkeen ja olipa se toimivaa ja jäntevää tekstiä. Sivujen välistä ei tipahdellut pölypalleroita vaan kirja tuntui suorastaan
modernilta.
Hevosen toimiminen minäkertojana ei hämmästyttävästi tässä kirjassa tunnu ollenkaan vaivaannuttavalta, koska teksti on niin kirkasta ja tarkkaa. Sewell puhuu hevosen puolesta,
mutta kertojan lempeä hevosenääni ei metsästä roistoja tai korota sankareita jalustalle vaan näyttää hevosten huonon kohtelun syitä. Sellaisia kuin varakkaiden hevosenomistajien turhamaisuus, hevosajurien työolot
tai alkoholi.
Arja