Uutuuksia ja hevoskirjojen helmiä

Pirkanmaalaisten lasten äänestyksen perusteella jaettu Plättä-palkinto meni vuosien varrella monen monta kertaa hevoskirjalle, mutta hevosaiheiset teokset eivät ole Suomessa juurikaan päässeet kilpailemaan merkittävimmistä lastenkirjallisuuspalkinnoista (ainakaan, jos palkintosummaa pidetään merkittävyyden mittarina). Siksi onkin aivan erityisen ilahduttavaa, että Peppe Öhmanin Vita lögner och höga hinder on nyt Runeberg Junior -ehdokkaana. 

 

Meillä kuitenkin julkaistaan sanataiteellisesti hyvinkin korkeatasoisia hevoskirjoja, esimerkkeinä vaikkapa Arja Puikkosen Sydän saappaanvarressa (Otava 2010), Vastalaukkaa (Otava 2014) tai Mustarastas (Karisto 2017) taikka tänä vuonna Kariston julkaisuohjelmassa ilmestynyt Marika Riikosen Ravilikat. Jos ajatellaan, etteivät hevoset ja tallielämä riitä merkittävän tai ”vakavasti otettavan” nuortenkirjan aiheeksi, suhtaudutaan samalla väheksyen monen nuoren intohimoiseen harrastukseen ja unohdetaan, että elämän keskipiste tai luottoystävä voi hyvinkin olla nelijalkainen. Tallielämän kautta voidaan myös tarkastella sosiaalisiin hierarkioihin ja lasten asemaan yleisemminkin liittyvää tematiikkaa.

 

Kun menneiden vuosikymmenten suomalaisissa hevoskirjoissa ratsastus oli herraskaisenakin pidetty harvojen harrastus (esimerkiksi Anni Polvan Tiinakin ratsastaa, Karisto 1974, tai Marvi Jalon klassikko Unihevonen, Tammi 1976), ollaan tällä vuosituhennella tultu tilanteeseen, jossa ratsastus on suorastaan kansanurheilua, melkeinpä jokamiehenoikeus. Ehkä ratsastusurheilun suosion kulminaatiopiste on jopa ohitettu, sillä ratsastuskoulun kaviouran kiertäjien valtaosaa edustavat tätä nykyä aikuiset naiset. Kuitenkin käsitys siitä, millainen hevosharrastajan ”kuuluu olla”, taitaa olla jonkinlainen muinaisjäänne, jota kirjallisuuskin on toisintanut.Hyvä hevoskirja paitsi kertoo jotain ajatonta ja yleispätevää ihmisluonnosta, myös kuvastaa ja tulkitsee kirjoitusajankohtansa maailmaa. Peppe Öhmanin kirjat Ett himla tjat om hästar (Schildts & Söderströms 2019) ja sen jatko-osa,Vita lögner och höga hinder (2020), tekevät niin. Ne peilaavat 2020-luvun hevoskulttuuria ja tuovat sen kautta näkyville uudenlaisen keskushenkilön. 

 

Öhmanin kirjan päähenkilön, 9-vuotiaan Majan, äidit ovat itse olleet lapsena innokkaita hevostyttöjä, joten he olettevat, että Majakin rakastaa yli kaiken hevosia ja haluaa käydä ratsastustunneilla, Majasta hevoset ovat kuitenkin keltaisine hampaineen ja valtavine kavioineen pelottavia, ja hän miettii alituiseen, kuinka helposti hevonen voisi vaikka purra poikki hänen sormensa tai murskata hänet karsinan seinää vasten. 

 

Pikku Maja-paran ahdinko on niin käsinkosketeltavaa, että Ett himla tjat om hästaria lukiessani aloin tuntea huonoa omaatuntoa. Olenko minäkin toteuttanut lapseni kautta omia toiveitani ja unelmiani, kun olen vienyt hänet tunneille, ratsastusleireille ja kilpailuvalmennuksiin? Enkö ole suostunut näkemään, että hän olisi ehkä halunnut harrastaa jotakin muuta? Majan äidit jopa pakkaavat tyttärelleen ratsastusleirille mukaan oman lapsuutensa suosikkihevoskirjan. Kyseinen kirja kuuluu myös omiin lemppareihini, se on ruotsalaisen Nan Inger Östmanin suomentamatta jäänyt teos Ponnyallsvenskan. Majaa neljästä esteratsastuskilpailuihin osallistuvasta tytöstä kertova kirja ei kuitenkaan innosta, eikä hän koe olevansa sellainen reipas ja innokas ponityttö kuin äidit ovat aikoinaan olleet. 

 

Öhman kuvaa taitavasti ja hienovireisesti lapsen pelkoja, joita halu miellyttää omia vanhempia vain kärjistää. Hyvää tarkoittavilla mutta lapsen ahdistukselle sokeilla aikuisilla on tarjottavana tälle  lohdukkeeksi vain ne iänikuiset neuvot siitä, kuinka ”hevoselle täytyy näyttää, kuka määrää” tai kuinka ratsailta putoamisen jälkeen on noustava heti takaisin selkään, ettei alkaisi pelätä hevosia. Mutta entä jos pelkää jo valmiiksi niin, ettei haluaisi enää olla tekemisissä hevosten kanssa?

 

Maja ei siis ole se 1980- tai 1990-lukujen lähes sankarilliseksi kuvattu hevostyttö, joka polkee pyörällä läpi tuulen ja tuiskun vain saadakseen olla hevosten lähellä. Majalle lumipyry matkalla ratsastustunnille on vain ja ainoastaan inhottava kokemus. Tällainen käsittelytapa on mielestäni erittäin tervetullut. On tärkeää ymmärtää, etä lapsi on lapsi, eikä hevoshulluus tee hänestä yli-ihmistä.

 

Vaikka Öhmanin kirjoissa käsitellään hevoshulluuden kääntöpuolta, ne eivät millään muotoa ole lohduttomia. Hevoset voittavat lopulta Majankin sydämen, ainakin Frank-poni, jota on kohdeltu huonosti ennen kuin se on päätynyt kivan ratsastuksenopettajan, Kajn, talliin. Eräänä yönä Majan on pakko uskaltautua Frankin selkään. Motivaattorina ei kuitenkaan ole kilpailun tai edes oman pelon voittaminen, vaan vaaraan joutuneen ystävän pelastaminen. Majan ja leirikaveri Robinin ystävyyttä Öhman kuvaakin erityisellä lämmöllä. Muutenkin ystävyyssuhteet ja lapsen tuntema epävarmuus ystävyyden aitoudesta ja kestävyydestä ovat näissä kirjoissa melkein enemmän keskiössä kuin hevoset.

 

Yksi teema, joka tuntuu säilyvän heppakirjoissa vuosikymmenestä toiseen, on kiusaaminen. Näin on myös molemmissa Öhmanin kirjoissa, joissa se saa varsin inhottaviakin muotoja. Toisaalta kiusaajien käytöstä perustellaan ymmärtämättömyydellä tai omilla huonoilla kokemuksilla, ja lopuksi riidat unohdetaan ja kaikki kutsutaan saman pöydän ääreen.

 

Louise Winbladin kirjoihin tekemä harmaasävykuvitus on herkkää ja ilmeikästä. Erityinen kiitos hänelle siitä, että Ett himla tjat om hästar -kirjan lapset ovat kaikki selkeästi erinäköisiä, vaikkei heidän etnisyyttään mitenkään tuoda esille Öhmanin tekstissä. 

 

 

 

Kirjoitti 25.11.2020 Päivi