Uudet kirja-arviot

 

Aura näkee luokan ikkunasta kuinka hänen uusi ystävänsä, vuoristoponien sukua oleva walesinponi Kemppainen, kiipeilee koulunpihan liukumäen portaita ja onnistuu lopulta kaatamaan ja hajottamaan koko rakennelman.

 

Kun poni vielä osaa puhua ja on opetellut lukemaankin, tekstilaji on selvästi hevosfantasia. Ei sen romanttinen yksisarvisiin kallellaan oleva lajityyppi vaan humoristisen rennosti mahdotonta ja realistista yhdistelevä erilainen hevoskirja.

 

Kaverit ovat alkaneet hyljeksiä Auraa. ”Koulussa ei tätä nykyä ollut kauhean kivaa, koska Janina ja Olivia olivat alkaneet juosta Auraa karkuun välitunneilla.” Tähän tilanteeseen, ei tosin suoraan hänen ovensa taakse, vaan kerrosta ylemmäs rappukäytävään, kiipeää kavioillaan terävää ”kipetikopeti” ääntä pitävä poni. Tarkkakorvainen Aura hakee ponin huoneeseensa ja alkaa ruokkia sitä näkkileivällä ja kaurahiutaleilla.

 

Aura ja poni muistuttavat toisiaan. Molemmat ovat omapäisiä ja sitkeitä. Ystävyys lähtee kitisten käyntiin, koska molemmat haluavat siltä erilaisia asioita. Poni haluaa pääasissa ruokaa, herkkuja mieluiten, ja Aura haluaa ratsastaa ja esitellä poniaan yliolkaisille ystävilleen. Vaikka on ystävyydessä hyvätkin herkensä: ”Aura asettui Kemppaisen kylkeä vasten ja asetteli peittonsa heidän molempien yli. Ponin kylki tuntui lämpöiseltä poskea vasten ja sen karva silkkisen sileältä. Siihen oli hyvä nukahtaa.” Tytön ja ponin ystävyydessä on myös sitkoa, se kestää vaikeudet, pahanmielenpuuskat ja väärinkäsitykset.

 

Hauskasta otteestaan ja hevoskirjojen teemoilla ja juonikuvioilla leikittelystä huolimatta kirja on pinnan alta vakava. Sadussa voi miettiä realista pohdiskelua syvemmin siitä onko kahden eri lajin ylipäätään mahdollista ymmärtää toisiaan. Kerrostaloponi Kemppaisessa minua viehätti sen moralisoimaton ja hahmojensa motiiveja ymmärtävä ote. Auralta lipsahtaa muutamakin valkoinen valhe, kun hän piilottelee Kemppaista vanhemmiltaan. Ja muunneltua totuutta itsestään kertoo Kemppainenkin.

 

Kemppainen ei nimittäin olekaan Kemppainen vaan lähistön ratsastuskoululta karannut poni nimeltä Pähkinä. Asiat monimutkaistuvat ja luokkatoverit syyllistävät Auraa ponin varastamisesta. Onko hän rikollinen? Kun Aura vielä ”vapauttaa” juuri kiinni napatun ponin uudestaan, tilanne on entistä monimutkaisempi.

 

Hevosenpidon etiikka on tärkeä keskustelunaihe ja aikuislukijana tunnistin Auran tuntemuksia. Monia hevosihmisiä on alkanut kalvaa epäilys. Mikä on oikein ja mikä väärin? Kuka määrittää hevosen hyvän? Teenkö sittenkin väärin? Itseä on vähän lohduttanut se evoluutiotutkijan väite, että kun hevosen ja ihmisen liitto syntyi viisituhatta vuotta sitten, hevonen oli se, joka tuli ihmisen luo eikä päinvastoin. Saaliseläin tarvitsi ruokaa ja turvaa. Samat tarpeet sillä on edelleen.

 

Päivi Lukkarila on hyvä kirjoittaja, ja kovasti pidän tästä tekstilajista. Minna Paloniemen piirroskuvituksessa on kirjaan istuvaa ponimaisuutta.

Arja Puikkonen