Lauren St John: Myrskyvaroitus. Nemo 2015

Innostuin kovasti St Johnin aiemmasta kirjasta Yhden dollarin hevonen (Nemo 2014), jossa vanhaa hevoskirjan juonikuviota pyöritettiin raikkaalla tavalla. Nyt Caseyn ja Storm Warningin tarinan jatkuminen sarjana oli pettymys. Badmintonin jälkeen Kentuckyn kenttäkilpailun voittoon tähtääminen kolmen viikon valmistautumisajalla tuntui vanhan toistolta, kun Caseyn isääkin siinä sivussa vietiin taas vankilaan. Lukaisin kirjan läpi lähes ikävystyneenä, mutta palasin tutkimaan Caseyn valmentajien vinkkejä. Kirjan kiinnostavin anti löytyi tällä kertaa sieltä ja St Johnin taustatyöstä.

Caseyn ykkösvalmentaja rouva Smith keskittyy parantamaan Caseyn ja Storm Warningin suhdettä, ja pitää sitä ratsastuksen tärkeimpänä asiana. Hevoset peilaavat meitä, rouva Smith sanoo. Jos se häipyy, syy on sinussa. Caseyn esikuviksi nousevat Kentuckyn voittajat Pippa Funnel ja Mary King, joiden hyvää suhdetta hevosiinsa Casey ihailee. David O'Connor, Kentuckyn voittaja hänkin, pystyi näytöksissä hyppäämään hevosellaan esteitä pelkkä kaulanaru ohjanaan. ”Sillä tavalla David O'Connor pystyy kommunikoimaan hevosensa kanssa lähes näkymättömästi. Hän kysyy kysymyksen hienovaraisimmalla mahdollisella tavalla ja lopettaa kysymyksen heti hevosen vastattua.” Kouluratsastuksen puolelta rouva Smith ylistää Klaus Balkenhofia ja Charles Hesteriä.

Caseyn suhde hevoseensa joutuu testiin lentomatkan turbulenssissa ja yhteys toimii. Ehkä sadunomaisen hyvin, mutta tämä tarina kaikkineen on kirjassa se kiinnostava juttu.

1.3.2016 Arja

P.S. Tämän aamun ratsastusuutisia lukiessa mieleen tuli Myrskyvaroituksen toinenkin kiinnostava aihe eli kilpailutulosten manipuloiminen. Kirjassa siihen pyrkivät taloudellista etua jalkapallo-otteluiden järjestettyjen tulosten tapaan  tavoittelevat rikolliset, ja toimiin on sotkeutunut myös kilpailujen päätuomariston puheenjohtaja. Todellisen maailman uutisista luin, kuinka taistelu Rion olympiapaikoista on poikinut skandaaleja, kun tuomarit tietyissä kilpailuissa ovat jakaneet epäilyttävän avokätisesti pisteitä oman maansa edustajille. Myrskyvaroituksessa kilpailukulissien takaista maailmaa käsitellään hiukan kevyesti juonen käänteenä, mutta aihetta varmaan löytyisi enempäänkin.

3.3.2016 Arja

Asta Ikonen: Jennan heppakesä. Reuna 2015

Lisbeth Pahnke: Britta ja Hopea. Karisto 1972 (alkuperäisteos Britta och Silver. Stockholm 1966)

Kirjastosta osuivat käsiini uusi suomalainen hevoskirja ja viisikymmentä vuotta sitten kirjoitetun ruotsalaisen aikoinaan hyvinkin suositun kirjasarjan kakkososa. Lukaisin kirjat peräkkäin saman tien ja jäin miettimään niiden eroavuuksia tai samankaltaisuuksia. Lisbeth Pahnke ainakin pohtii kirjassaan taas kerran päähenkilönsä suulla hevoskirjojen kliseitä. Kuinka kirjoissa kaikki järjestyy helposti: ne penskat voittavat arpajaisissa ponin, tietysti ne voittavat, koska eihän siinä ole vitsiä, että kirjat kertoisivat kaikista niistä, jotka vetivät tyhjän arvan. Ja voittajilla vain sitten sattui olemaan vanha vaja puutarhan nurkassa ja siellä he salaa valmensivat poninsa voittamaan suuren estekilpailun heti toukokuussa.

Pahnke vastustaa tätä kuvaamaansa stereotypiaa. Pääosin ratsastuskouluun sijoittuvassa kirjassa ei mikään ole helppoa. Hevoset ratsastuskoulun maneesitunnille ratsastetaan lähitalleilta, ja jo hevosten paikalle saaminen on työn takana. Itse ratsastus ja varsinkin kilpaileminen vaativat osaamisen lisäksi rohkeutta. Kirjassa pudotaan satulasta tämän tästä mutta noustaan saman tien takaisin hevosen selkään, yksi tyttö jää kaatuvan hevosen alle ja taitava ja vähän pelottavakin ratsastuksenopettaja Magnus-setä saa ratsastusonnettomuudessa aivotärähdyksen, kallonmurtuman ja muutaman kuukauden ratsastuskiellon.

Vaivannäön palkkana Britta kokee maastoretkillä ratsastamisen ihanuutta ja pääsee maistamaan voittamisen autuutta, kun hän koulun estekilpailujen arvonnassa saa ratsukseen lempihevosensa Rinaldon. ”Tuntui kuin en enää koskaan voisi tulla pahalle mielelle”, huokaisee Britta voittonsa jälkeen. Mutta nurkan takana odottaa seuraava ratsastuskirjan tyypillinen käänne, Rinaldo kuolee yllättäen. Hevosen menettämiseen liittyvien asioiden paikkaa ratsastuskirjoissa kuitenkin puolustaisin. Koska hevosen elinikä on niin paljon lyhyempi kuin ihmisen, on asia monelle hevostytölle henkilökohtaisesti tuttu, ei vain dramaattinen juonen käänne.

Brittan ja Hopean käännös on jo aikansa elänyt ja siksi vähän huvittava. Kouluratsastus esimerkiksi on dressyyriä. Käännöksen kömpelyydestä huolimatta Lisbeth Panke itse tuntuu edelleen hyvältä kirjailijalta. Edelleen pätee niin elämässä kuin ratsastuksessa estekisoja seuraavan Brittan ystävän huomautus ”Koskaan ei olla niin taitavia kuin sivusta katsellessa”, Gunnel varoitti.”

Asta Ikosen Jennan heppakesässä ollaan myös ratsastuskoululla. Pääjännite syntyy siitä, että Jenna, joka ei ole ikinä edes koskenut hevoseen, lupautuu esittämään serkkuaan Juliaa ja vastaanottamaan tämän kesätyöpaikan ratsastuskoululla. Jenna yrittää hätäisesti omaksua hevostietoutta kirjasta, ja onneksi tallilla vastaanottamassa on toinenkin tallityttö, huonetoveri Aada, joten hevoset eivät jää pelkästään Jennan vastuulle. Jenna on reipas tyttö ja onnistuu kuin onnistuukin esittämään viisivuotiaasta asti ratsastanutta serkkuaan monesta läheltä piti tilanteesta huolimatta. Ja niinhän siinä käy, että hevosia pelänneestä Jennasta sukeutuu syksyyn mennessä innokas hevostyttö.

Asta Ikonen on kokenut nuortenkirjailija, idea on hauska, ja kirjaa lukee mielellään. Vuoden 2014 hevoskirjasta Sara ylittää esteet huolimatta kuitenkin välillä tuntuu, ettei ratsastuksen ja hevosten maailma ole kirjailijalle ihan läpikotaisin tuttu. Mukaan lipsahtaa pieniä asiavirheitä, mutta toisaalta sehän sopii hyvin kirjan ideaan, jossa Jenna päivittää osaamistaan lunttaamalla kirjasta. ”Seuraavana aamuna Aada käski mun viedä Hertta vesiboksiin. Onneksi mä olin just pari päivää sitten lukenut kaiken vesiboksista, eli mä osasin oikeaoppisesti hakea riimun, pistää sen Hertan päähän ja taluttaa sen pesupaikalle.”

5.2.2016 Arja

.

Reetta Niemelä: Tikkumäki-kirjat. Tikkumäen ponileiri. Otava 2015

Tiina Tanskanen: Hevostyttö Iitu. Legendaarinen leirikesä. Otava 2015

Asta Ikonen: Sara ylittää esteet. Reuna 2014

Päivi Lukkarila: Venla-sarja. Venla ratsastusleirillä. Karisto 2013

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin kirjoittanut ensimmäisen hevoskirjani (Ystäväni Nikolas, Otava 1990) ja haaveilin kirjoittavani seuraavaksi jotakin sen suuntaista kuin Nikolaksen leirikesä. Kustantajani ei yhtään syttynyt ajatukselle, hevoskirjojen muutenkin kaavamaisten juonenkulkujen joukossa leirikirjojen uskottiin olevan tylsimmästä päästä. Vähän kyllä harmitti, sillä itselleni yksi vaikuttavimmista hevoskirjoista oli, ja on edelleen, Nan Ingerin ratsastusleirikuvaus Helteinen hevoskesä. Luovuin kuitenkin aiheesta ja pitkäksi aikaa koko hevoskirjojen kirjoittamisesta ja purin hevosinnostustani kirjoittamalla pari jatkokertomusta Villivarsa-lehdelle.

Nyt kotimaisia ratsastusleirikirjoja ilmestyy enemmänkin. Ehkä siksi, että sarjoja on tullut lisää, enää ei olla vain Jalon sisarusten varassa, ja itseään kunnioittavaan sarjaan kuuluu myös leirikirja. Lisäksi vanhoihin raameihin halutaan myös kokeilla uusia näkökulmia (hevoskirjojen kliseistä ylipäätään linkkasin englantilaisen artikkelin tänne Hopeaharjan Blogi-sivulle). Itse tarinat ovat vanhoja ja moneen kertaan käytettyjä, mutta sisältöjä voidaan päivittää.

Yritin miettiä nimenomaan leirikirjojen toistuvia juonikuvioita. Pelon ja ehkä nimenomaan hyppäämispelon voittaminen leirillä on vakiotarina. Leireillä voi myös tapahtua kummia ja sankari selvittää asian ratsastustuntiensa välissä. Oman paikan löytäminen leiriyhteisössä on yksi perustarina, ja tässä tarinassa on yleensä mukana joku vähintäänkin hankala tyyppi.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Tikkumäen ponileiri on tuorein, eli kirja ilmestyi kauppoihin vastikään. Pienille ratsastajille suunnatuista Tikkumäki-kirjoista on tullut hevoskirjojen käännösmenestyksiä. Eikä syyttä. Uutukainen on oikeastaan tietokirja, mutta tieto jaetaan selkeästi etenevän juonen avulla. Iiris on ensimmäistä kertaa leirillä, jossa yöt nukutaan tallinvintillä ja hevosasioita opetellaan pehmeästi ja entistä perusteellisemmin. Ratsastusleirikirjojen peruskauraan kuuluva hyppäämispelon voittaminen ratkaistaan Tikkumäessä uudella tapaa. Ohjaaja kysyy lapsilta ratkaisuehdotusta, kun Iiris ja Uljas-poni eivät uskalla hypätä maastoestettä. ””Nouse satulasta ja kiertäkää sitten runko”, Riina ehdotti. Se oli järkevä ehdotus. Pelottavaa asiaa ei ollut pakko tehdä. Uljaskin huokaisi tyytyväisenä.”

Tiina Tanskasen Hevostyttö Iitu -sarjan Legendaarinen leirikesä käynnistyy hiukan hitaasti, koska Iitun on ensin ansaittava leirirahatkin, mutta perillä leirin yöratsastuksesta lähtee liikkeelle vetävä tarina. Kolme ystävystä joutuu ratkomaan sekä ongelmia että keskinäisiä suhteitaan. Kirjan loppu soittelee taitavasti hevosihmisten tunteita. Viimeiset rivit sitten summaavat tyttöjen mielialat: ”Leiriviikko oli ollut mahtava, mutta myös kauhean raskas. Ajatus kotiinpaluusta alkoi tuntua ihanalta. Eikä hevoskesä edes ollut vielä ohi.”

Kirjan alkuosassa vilahtaa mieleenpainuva hahmo, Iitun oman tallin omistaja Kopperi. ”Kopperi oli melkoinen tyyppi. Tallinomistaja, jolla ei ollut edes tallikenkiä! Mutta minä pidin hänestä kovasti.”

Asta Ikosen Sara ylittää esteet on näistä kirjoista ainoa yksittäinen kirja, eikä siis kuulu sarjaan. Kolmetoistavuotiaan Saran hartaasti odottama ratsastusleiri näyttää olevan mennyttä. Pilalla on saman tien koko kesä ja muukin elämä. Asia on niin kamala, ettei siitä voi kenellekään edes puhua. Onneksi on isosisko, joka tietää kertoa, ettei leiri ensimmäisiin menkkoihin kaadu. Itse leirillä on sellaista kuin leireillä on. Hyppääminen varsinkin pelottaa ja jännittää ja Sara joutuu alusta asti törmäyskurssille leirin ilkimyksen kanssa.

Päivi Lukkarilan Venla-sarjan Venla ratsastusleirillä-kirjassa vietetään leirielämää myös. Kirjoittaja tuntee ponityttöjen maailman erinomaisen hyvin ja juuri realismi tekee kirjasta kiinnostavan. Etukäteen ei voikaan tietää kuinka käy. Lukkarila osaa kuvata Venlan jännityksen ja toisaalta omaa epävarmuuttaan peittelevien leirikavereiden tallinkäytäväpuheet.

25.10. 2015 Arja

Päivi Lukkarila: Ihana Panda. Karisto 2015

Pakko tunnustaa, että tätä kirjaa olen odottanut! Kolmen hevosaiheisen nuortenkirjan jälkeen Päivi Lukkarila keskittyi vuosiksi pienemmille ratsastajille tarkoitetun Venla-sarjan kirjoittamiseen. Nyt Ihanassa Pandassa palataan nuorten lukijoiden pariin. Kirjassa kolmetoistavuotiaan Jasmiinan haave toteutuu. Hän saa oman ponin ja päätyy, tai omasta mielestään joutuu, ponin jalkojen takia hyppäämisen sijaan harrastamaan kouluratsastusta.

Yksi itseä kiinnostanut pointti oli nimenomaan kouluratsastus. Paljon useamminhan nuoret päähenkilöt hyppäävät esteitä tai painelevat kenttäratsastuksen maastoesteitä. Kuinka kirjoittaa kiinnostavaa tekstiä lajista, jonka dramatiikkaa on verrattu maalin kuivumiseen seinässä, mutta johon kuitenkin suhtaudutaan hyvin tunteella. Kansainvälisellä tasolla paljastuneet eettiset rimanalitukset ovat herättäneet paheksuntaa, mutta kuitenkin juuri kouluratsastusklinikat keräävät täysiä katsomoita. Kouluratsastus herättää hyvin erilaisia intohimoja.

Hyvin Ihana Panda toimii. Päähenkilö ja hänen ystävänsä Sara tuntuvat kokonaisilta henkilöiltä eivätkä pelkiltä tyypeiltä. Tytöt joutuvat kohtaamaan erilaisia tunteita, mutta nämä kolmetoistavuotiaat eivät enää olekaan lapsia vaan osaavat ottaa vastuuta itsestään ja hevosistaan. Kirja kertoo Jasmiinan kautta hienosti kouluratsastuksen perustyöstä ja välittää siinä ohessa ison määrän tietoa, mutta onnistuu tekemään sen kiinteästi tarinaan liittyvänä. Tieto-osuuden tekee kiinnostavaksi myös kirjoittajan kokemus ja asiaan paneutuminen. Ainakin minä luin kirjaa herpaantumatta.

Kieli toimii kauniisti enkä hengessä kiemurrellut vaivaantuneena yhdenkään lauseen takia. Päinvastoin. Hevoskirjaa helposti pidetään b-luokan nuortenkirjana, mutta Ihana Panda on kyllä oikeasti hyvää kaunokirjallisuutta.

Huumori on harvinaista herkkua hevoskirjoissa, mutta Pandassa sitä pääsee maistelemaan. Hevokauppojen ja tallin etsinnän aikana tavataan erilaisia hevosmaailman ilmiöitä, ja Päivi Lukkarila osaa kuvata niitä herkullisesti. Juuri tuon tyypin minäkin olen tainnut tavata, hyreksin lukijana. Lempeähköllä huumorilla on kuvattu myös Jasmiinan vanhemmat, jotka ovat enemmän kiinnostuneita projektistaan vanhan rintamamiestalon kunnostamisessa kuin tyttärensä harrastuksesta.

”Äidille ja isälle minun harrastukseni oli vain jonkinlainen välttämätön paha, jonka odotetaan katoavan jonakin kauniina päivänä kuten viimeisen maitohampaan tai molluskasyylien. Vanhempiani ei ollut huvittanut istua maneesin katsomossa sitten alkeiskurssin päättymisen, ja jos heitä pyysi katsomaan jotain surkeita seurakisoja, joihin olin saanut onnekkaasti luvan osallistua, he yleensä huokaisivat:

- Taasko sinulla on kisat? Onko meidän ihan pakko tulla? Me olimme ajatelleet leikata pensasaidat.”

Kirjasta tulevat mieleen perinteiset englantilaiset, kuten K.M. Peyton, tai ruotsalainen Nan Inger. Heidän kirjojensa maailman rakentumiselle riittää realismi, mutta näkökulma on syvä. Taustalla, rivien välissä, on mukana myös aikuisen tieto asioista ja niiden suhteellisuuksista.  Ihana Panda on kouluratsastuksesta kertovan sarjan ensimmäinen osa. Osa Ingerin ja Peytonin kirjoistakin on ilmestynyt sarjana, mutta siitä huolimatta ne ovat olleet kokonaisia kirjoja, joissa kaikki osaset ovat olleet paikoillaan. Hyvää onnea Pandan jatkolle! Toivottavasti sarja jatkuu yhtä täysipainoisena ja mietittynä!

Arja

1.6.2015

Tiina Tanskanen. Ihana tallipoika. Hevostyttö Iitu -sarja.Otava 2015

Iitusta ja hänen suomenhevosestaan Talismaanista kertova sarja on edennyt kakkososaan. Ihana tallipoika tuntui sarjamaisuudesta huolimatta tuhdilta lukupaketilta. Ikäänkuin hevostyttö Iitu olisi varttunut ja vahvistunut päähenkilönä ja hevostyttönä. Talismaanin kanssa menee hyvin ja valmentajakin olisi loistava, jollei valmennussuhdetta häiritsisi yksi asia: ”Upotin käteni Talismaanin karvaan ja halasin hevostani. - Arvaa mitä, Talismaani, kuiskasin. - Mä olen tainnut vahingossa rakastua Manuun.”

Ihastuminen haittaa lähinnä Iitua itseään. Manu on kaiken aikaa rehti ja reilu, yhtä hyvä ystävä kuin Iitun paras kaveri Aada. Tässä liippaistaan läheltä erästä kilpaurheilun ikävää sivuraidetta. Aikuisen valmentajan ja alaikäisen valmennettavan suhde on joissakin tapauksissa kehittynyt hyväksikäytöksi. Aihe on ollut tabu, mieleeni ei tule hevoskirjaa, jossa asiaa olisi käsitelty. Sujuvasti kurvataan ohi Ihanassa tallipojassakin. Manusta puhutaan poikana, vaikka kymmenen vuotta Iitua vanhempana hän on myös selvästi aikuinen. Tervehenkisyys on valttia ja ensisuukonkin Iitu saa kaikkien nähden tallissa ja pelkästään näpäytyksenä kiusaajille.

Sen sijaan esille nostetaan toinen urheilumaailman tabu. Manun oma rakkauden kohde onkin kengittäjä Emil. Plussaa kirjalle rakkauden monimuotoisuuden tunnustamisesta. Asia jää kuitenkin vielä salaisuudeksi, jonka vain Iitu tietää. Ehkä jatkossa asia tulee julki ja hyväksytyksi Iitun tallillakin. Käsittääkseni hevosmaailmassa ollaan tässä asiassa edellä monia muita urheilun yhteisöjä, ja ainakin yksi asiaa käsitellyt hevoskirja muistuu mieleeni. Marie-Louise Wallinin Takku (WSOY 1976) on kaunis hevoskirja, joka samalla kuvaa kahden tytön suloisen lyhyeksi jäänyttä rakkautta.

Arja

1.6. 2015

PS. Parin päivän viiveellä muistin kuin muistinkin hevoskirjan, jossa käsitellään alaikäisen tytön ja aikuisen hevosihmisen liian läheiseksi ajautuvaa suhdetta. Sanna Eevan On luvattu leudompaa (Karisto 2007) ilmestyi Siskodisko-sarjassa ja sijoittui toiseksi Kariston Tiina 2006 -kilpailussa.

Arja

4.6.2015 

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille (Kirjapaja 2015)

Suomessa on julkaistu viime vuosina oikein hyviä kirjoittajaoppaita, sellaisia kuten Terhi Rannelan Kirjoita nuorille (BTJ Kustannus 2010). Suomalaisissa kirjoittamisen oppaissa kohderyhmänä on usein kuitenkin aikuinen tai lapselle kirjoittava aikuinen. Mitä voisi tarjota käteen lapselle tai nuorelle, joka ei ehkä edes haaveile omasta julkaisusta vaan haluaa vain kirjoittaa omia tarinoitaan ja runojaan, luoda omia maailmoita ja tai tutkia tätä yhteistä sanataiteen keinoin? Kirjahyllystäni löytyy ruotsalaista alkuperää oleva, Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin Kirjoittamisen ihanuus – Nuoren kirjoittajan opas (Karisto 2009). Se tarjoaa paljon vinkkejä, harjoituksia ja inspiroivia kuvia, joiden kautta nuori kirjoittaja pääsee liikkeelle, mutta on samalla melkein yltäkylläiseksi tekevän runsas ja sekainen neliväritaitto lukuisine erilaisine kirjasintyyppeineen ja -kokoineen tekee siitä aika vaikealukuisen.

Tänä keväänä on onneksi ilmestynyt aivan uusi kirjoittajaopas, joka on suunnattu nimenomaan lapsille ja nuorille ja joka on myös ulkonäöllisesti lukemaan houkutteleva. Arja ja Emma Puikkosen Käsikirja mielikuvituksen matkaajille (Kirjapaja 2015) rinnastaa osuvasti luovan kirjoittamisen matkaan ja seikkaluun. Kirja sinällään  on kaunis, monipuolinen ja houkutteleva kuin ruotsinlaivan buffet-pöytä. Sitä selaillessa huomaakin ajattelevansa: Haluan kokeilla kaikkea, mistä aloittaisin? Ai ihanaa, täällä on tätäkin! Tätä en olekaan ennen uskaltanut… Mutta toisin kuin ruotsinlaivan buffetiin kirjan pariin voi palata uudestaan ja uudestaan. Siitä voi nauttia kaiken kerralla ahmimalla tai vain pieniä makupaloja silloin, kun inspiraatio muuten on hukassa. 

Käsikirja mielikuvituksen matkaajille tarjoaa tuoreita ja innoittavia harjoituksia nuorelle kirjoittajalle ja tutustuttaa hänet sujuvasti kirjallisen kerronnan perusteisiin ja kirjallisuuden lajeihin. On mukavaa, että perinteisten proosan ja lyriikan ohella katsasteluun pääsevät draama ja sarjakuvatkin. Ja genreistä mukaan on päässyt myös hevosista kirjoittaminen, ihanaa!

Terese Bastin oivaltava kuvitus ja graafinen suunnittelu helpottavat omalta osaltaan lukijan urakkaa. Vaikka asiaa on paljon, se tulee tarjoilluksi sopivan kokoisina sattumina ja kuvituskuvien hassut hahmot houkuttelevat matkaansa ihan vaivihkaa.

Vink vink kummit ja mummit: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille sopii erinomaisesti lahjaksi, ja onpa siitä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajllekin paljon iloa ja hyötyä.

 

Päivi 22.5.2015

Reetta Niemelä ja Salla Savolainen: Ystäväni Uljas. Otava 2015.

 

Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen mahtava Tikkumäen talli on saanut jatkoa. Ystäväni Uljas on hyvä kirja juuri lukemaan oppineille: kirjan kieli on helppolukuista mutta silti kaunista ja kuvailevaa, ja taiten aseteltu kuvitus auttaa kokematonta lukijaa.

Iiris käy edelleen Tikkumäen tallin ponikerhossa. Siellä on ihanan kiireetöntä ja rentoa, piirrellään ja leikitään ja ratsastustunnin lopuksi ponit saavat piehtaroida maneesin hiekassa ja tulla katselemaan, kun pikkuratsastajat itse hyppäävät esteiden ylitse.

Reetta Niemelä kuvaa ymmärtäväisesti pienten hevostyttöjen elämää ja mielenliikkeitä. Hepat ovat tietysti ihanimpia, mutta pojatkin jo vähän kiinnostavat, ja siitähän voi tulla hankausta parhaiden kaverustenkin kesken. Onneksi Tikkumäen aikuiset ovat viisaita ja heillä on aikaa ja kärsivällisyyttä setviä lasten kiistat.

Ystäväni Uljas käsittelee myös hevosmaailmaan keskeisesti liittyvää asiaa, josta on kirjoitettu yllättävän vähän. Jossain vaiheessa melkein jokaisella hevostytöllä on ihailun kohteena joku vähän isompi heppatyttö. Iiriskin ihailee Millaa, joka on jo niin osaava, että saa omin päin harjoitella Uljas-ponilla esteitä. Mutta onko oikein, että satulavyötä kiristäessään Milla potkaisee Uljasta mahaan? Ja Iiris vielä suostuu hakemaan Millalle raipan, kun Uljas ei onnistu esteillä. Uljas näyttää kauhean surulliselta, kun sitä väenväkisin yritetään yli esteistä.

On hienoa, että tässä kirjassa lapsia ei jaeta hyviin ja pahoihin, kiltteihin ja ilkeisiin, vaan ymmärretään, että me kaikki teemme virheitä. Millakin vain jännittää edessä olevia kilpailuja ja päätyy sen vuoksi käsittelemään ponia ajattelemattomasti. Onneksi hevoset ovat kuitenkin niin anteeksiantavaisia!

Salla Savolaisen kuvitus on taas aivan huikean ihana! Ponit ja lapset ovat ilmeikkäitä ja kuvat täynnä ihania yksityiskohtia. Hahmojen hauskuus ja plastisuus tuo mieleen Roald Dahlin kirjoja paljon kuvittaneen Quentin Blaken tyylin, ja herkkyys ja yksityiskohtainen miljöökuvaus Astrid Lindgrenin Eemeleiden Björn Bergin, mutta Savolaisen kädenjälki on kuitenkin hyvin omaperäistä ja persoonallista. Se suorastaan houkuttelee lukemaan.

17.4.2015 Päivi

Pia Hagmar: Klara ja Jonte. Otava 2015

Lin Hallberg (teksti) ja Margareta Nordqvist (kuvat): Eppu menee kouluun. Tammi 2015

Jenny Oldfield: Kadonnut riipus. Puolikuun ratsutila. Karisto 2015

Kotimaisia hevoskirjoja odotellessa luin viikonloppuna nämä kolme sarjakirjaa: ruotsalaisen Klara-sarjan yhdeksännen osan, Sinttujen kirjoittajan Lin Hallbergin Eppu-sarjan viidennen osan ja englantilaisen Puolikuun ratsutilan kolmannentoista osan.

Ymmärrän, että lapset pitävät sarjakirjoista. Tuttuus houkuttaa ja koukuttaa. Mutta kevyimmillään tuttuus kääntyy ennustettavuudeksi ja kirja alkaa ikävystyttää. Klara ja Jonte tuntui vähän vanhan toistolta. Pojat ja seurusteluhuolet täyttävät Klaran pään niin että ratsastuksenopettajakin kehottaa häntä jättämään estetunnin kesken ja odottamaan niin kauan, että jaksaa keskittyä. Mutta ei hätää, ruotsiksi Klara-kirjoja on olemassa kahdeksantoista ja ollaan siis vasta puolessa välissä. Ehkä imu paranee. Nyt kirjassa pedataan varsan ilmestymistä Klaran talliin, joten varmaan Klara pian jaksaa keskittyä taas hevosiinkin.

Alkuun vierastin Klara-sarjan kansikuvia. Valokuvakansi on hankala, koska kuvassa ovat kuitenkin aina vain valokuvamalli ja hevonen. Kuinka kuroa umpeen kirjan ja valokuvan välinen kuilu? Piirroskuvalla ja kirjalla on suorempi yhteys toisiinsa. Olen kuitenkin leppynyt Klaran kansille huomattuani, että ne ilmeisesti ovat peräisin vuonna 2010 valmistuneesta Klara-elokuvasta. Lapset ja hevoset säilyvät kirjasta toiseen samoina. Tuttu sarjamaisuus helpottaa valokuvienkin hyväksymistä.

Lin Hallberg kirjoittaa Eppu-sarjassa jo Sintuista tuttua ponitarinaa hyvin nuorelle lukijalle. Kirjassa Sinttu ja Eppu jopa tapaavat. Hallberg on niin hyvä kirjoittaja, ettei sarjamaisuus kahdestatoista Sintusta ja viidestä Epusta huolimatta puuduttanut. Tilanteet elivät ja monieläimisen uusperheen arki viehätti. Margareta Nordqvistin kuvitus oli osa viehätystä.

Jenny Oldfieldin Puolikuun ratsutila näistä kuitenkin parhaiten vei mukanaan. Oldfield on englantilainen, mutta sarjan tapahtumapaikka on Kalliovuorten maisemissa. Kirjoissa on niin monta muuttujaa (villi luonto, kiinnostavasti kuvatut hevoset, ratsastusvaellusten asiakkaat, tilan työntekijät ja itse omistajaperhe, äiti ja hänen kaksi lastaan) ettei pitkästyminen ole vielä tullut vastaan. Uusi työntekijä puhuu ja puhuu, kehuu vuolaasti itseään ja hevostaan. Vähemmästäkin epäluulot heräävät. Tarina kiinnosti ja kirja on hyvin kirjoitettu.

Arja 30.3.2015

Lauren St John: Yhden dollarin hevonen. Nemo 2014

Tarina on tuttua huttua. Köyhä lapsi pelastaa teurashevosen ja tekee siitä olympiatason ratsun. Tässä kirjassa tosin hevosesta leivotaan kenttähevonen ja tähtäimenä on maailman tärkein kenttäratsastuskilpailu Badminton. Siis tosi epäuskottava ja kliseinen tarina.

Mutta kirja vain on hieno. Nautin joka sivusta. Vaikka lukiessa tunnistin, että satuahan tämä on, ihan satua, niin upposin satuun korviani myöten. Kummallista kuinka näin kliseisen juonen kirjassa kerronta voi toimia upeasti ja luovia reippaasti ohi ikävystyttävyyden karikkojen. Viisitoistavuotiaan Caseyn ja hänen valmentajansa, khakihousuihin ja intialaisiin puuvillapaitoihin pukeutuneen vanhan rouvan, hoidossa Storm Warningista kuoriutuu kuin kuoriutuukin uljas hevonen.

Varmaan kirja on hieno siksi, että Zimbabwessa syntynyt ja luonnonsuojelualueella varttunut Lauren St John on taitava kirjoittaja, joka pitää langat näpeissään. Hevoskirjoissa kun muutenkin tarinoiden määrä on rajallinen, samat perustarinat tuppaavat toistumaan. Kirjoittamisen taitoa on pystyä herättämään ne aina uudestaan henkiin.

Kirjoittajan eläinrakkaus myös puskee läpi. Olen aiemmin lukenut Valkoisen kirahvin ja Laureen ST John on sen lisäksi kirjoittanut kolme muutakin Afrikan eläinmaailmaan sijoittuvaa lastenromaania. Hän on kasvanut luonnonsuojelualueen kirahvien, koirien ja hevosten keskellä ja hänen oma lapsuuden unelmansa on ollut tulla olympiatason kenttäratsastajaksi. Laureen ST John tuntee kirjojensa eläimet ja on niiden puolella. Ratsastuksen maailman hän tuntee myös, ja on nautinnollista lukea satua, jossa on oikeita hevosia.

Arja 16.2.2015

Päivi Lukkarila: Venlan poniystävä. Karisto 2014 ja Tiina Tanskanen: Hevostyttö Iitu. Talttumaton Talismaani. Otava 2014

Luin rinnakkain kahta kotimaista sarjakirjauutukaista. Päivi Lukkarilan Venlan poniystävä oli Venla-sarjan kuudes kirja, kun taas Tiina Tanskasen Talttumaton Talismaani vasta aloittaa Hevostyttö Iitu -sarjan.

Hopeaharjan blogi-sivun haastattelussa hyvän aikaa sitten Päivi määritteli Venlojen kohderyhmäksi 7 – 12 -vuotiaat. Eli Venlojen hevostytöt ovat vielä iässä, jossa ollaan kiinnostuneempia hevosista kuin pojista ja seurustelusta. Talttumattoman Talismaanin Iitun ikää ei kerrota, mutta arvelisin hänetkin alakoululaiseksi. Iitu tosin kurkistelee ystävänsä kanssa ovenraosta mielettömän söpöä tallityöntekijää, mutta tytöt perääntyvät tirskuen karsinaan, kun poika huomaa heidät. Romanttista viritystä ei synny, Iitu vain toteaa asiallisesti, että poika on niin paljon häntä itseään vanhempi. Tältä pohjalta voisin veikata, että vaikka sarjan lukijat olisivatkin yli seitsenvuotiaita niin tuskin kahtatoista vanhempia.

Venloissa on alusta asti ollut vahva tiedollinen painotus. Kirjan hevostermit esimerkiksi löytyvät perusteellisesta sanastosta. Aiemmin mainitussa haastattelussa Päivi kertoi lähtökohtansa olleen realistinen sarja suomalaisesta tytöstä, joka rakastaa hevosia ja opettelee ratsastamaan. Tiina Tanskanen taas kirjoittaa päätyökseen käsikirjoituksia Salatut elämät -televisiosarjaan ja hallitsee lukijan koukuttamisen keinot. Talismaanin, entisen ravurin, ja Iitun alkavassa yhteiselossa on dramatiikkaa ja jännittäviä tilanteita. Hevostallit ovat selvästi molemmille kirjoittajille tuttuja paikkoja.

Venlan poniystävässä ollaan murheellisten asioiden äärellä. Venlan rakkaalla hoitoponilla todetaan nivelrikko ja Venla käy läpi luopumisen tuskaa. Ensin hän organisoi joukkoliikkeen Rufus-ponin pelastamiseksi, mutta ratsastuskoulun omistaja ei innostu Venlan suunnitelmasta. Kirjassa käydään huolellisesti ja ymmärtäen läpi asia, joka jossain vaiheessa kohtaa useimpia hevostyttöjä. Eläinlääkäri ja tallin omistaja vastaavat ystävällisesti ja perusteellisesti kaikkiin tyttöjen kysymyksiin. Tytöt saavat kukin vuorollaan rauhassa hyvästellä ponin ja seuraavana päivänä vietetään tallissa pieni hetki Rufuksen muistolle ja kerhohuoneen seinälle kerätään sen kuvia. Kirja ja sen kirjoittaja hoitavat tehtävää, jota eivät varmaankaan kaikki tallin pitäjät jaksa näin hyvin hoitaa. Hevosen lähtö kun on heille itselleenkin vaikea asia. Mikä parasta, kirjasta ei jää toivoton olo. Elämä jatkuu itkunkin jälkeen.

Suhde aikuisiin erottaa kirjat toisistaan. Omat vanhemmat eivät kummassakaan kirjassa ymmärrä hevosista mitään, mutta yrittävät kuitenkin taloudellisesti tukea lastensa intohimoista harrastamista. Vaikkei se useimmiten helppoa olekaan. Talismaanissa ratsastuksenopettaja Sanna on yllättävänkin epämiellyttävä ja epäluotettava henkilö. Hevosen entinen omistaja, ravimies Jori, ei ole loppupeleissä miellyttävä aikuinen hänkään. Iitun tueksi ja pelastajaksi nousee se söpö tallityöntekijä, hän osaa ratsastaa ja valmentaa Talismaania. Venlan ratsastuskoulussa asiat ovat perustaltaan paremmin. Aikuiset ovat kunnollisia ja vastuullisia. Tästä syystä tyttöjen keskinäiset kähinätkin ovat helpommin ratkaistavissa eikä ketään lähetetä tahallaan eksymään metsään.

Venla-sarja hoitaa hevoskirjojen perinteistä valistustehtävää, sarjassa kuuluu se luotettavan aikuisen ääni. Iitu hevostyttö -sarja taas näyttäisi ainakin ensimmäisen osansa perusteella jatkavan Merja Jalon kirjojen viitoittamaa polkua, jolloin tärkeintä ratsastuksessa on toiminta ja seikkailun tuntu.

30.9.2014 Arja

Arja Puikkonen: Vastalaukkaa (Otava 2014)

Elyne Mitchell: Thowra, hopeaharja. Otava 1982

Paljon vaati työtä, että sain kirjan viimein käsiini. Painos on ollut loppu ajat sitten, ja kirjastojenkin kirjat ovat ilmeisesti loppuun luettuja. Viimein netissä monen epäonnistumisen jälkeen onnisti.

Vanhan lempikirjan lukeminen tuntui erilaiselta kuin lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Etukäteen parhaiten muistin siitä dramatiikan ja järkytyksen. Viimeisen sivun ja takaa-ajajiaan pakenevan villiorin hypyn kallion kielekkeeltä. Englanniksi ilmestyneistä jatko-osista tiedän, että Thowra selviytyi. Kahdeksankymmentäluvulla kirjaa lukiessani en ollut siitä varma.

Kirja on kaunis edelleen, mutta nyt vaikutuin etenkin kirjan alkuosasta ja Thowran äidistä Bel Belistä. Romaaniin ei ole helppo kirjoittaa puhuvia hevosia, mutta johtajatamma puhuu ja opettaa varsaansa niin luontevasti, ettei se tunnu yhtään vaivaannuttavalta. Taustalla ovat vuoret, Australian huima luonto ja villihevoslaumojen elinehdot. Bel Belin opetukset liittyvät kiinteästi hengissä säilymiseen ja laumassa toimimiseen. Hienoa on myös kahden varsojaan kaitsevan tamman ystävyys. Samannäköisiä äititammojen ystävyyksiä olen katsellut kesyhevostenkin laitumilla.

Dramatiikkaa ovat orien väliset taistelut. Thowran isä Jarriman kuolee nuoremman orin Brolganin ottaessa sen paikan. Saman taistelun joutuu sitten Thowrakin aikanaan käymään Brolgania vastaan.

Loppuosassa kirjaa minua hiukan häiritsi dingojen ja kenguruidenkin puhekyky. Tai se, että Thowra kutsui vanhentunutta Bel Beliä äitimuoriksi. Tuli tunne, että ei liikaa vitsikkyyttä, kiitos. Ja ehkä Elyne Mitchellin ote juuri noilla kohdin hiukan herpaantuui ja tekstiin tuli pientä kliseisyyttä ja toistoa. Luut vaalenivat vuorilla.

Pienestä nyreksinnästä huolimatta kirja on edelleen kaunis. Vanhan Bel Belin vetäytyminen vuorille kuolemaan on surullista. Ja lukijana olen kiitollinen kirjailijalle, että hän vaalenevien luiden sijasta tässä kohdin kertoo Bel Belin jääneen lumen peiteltäväksi. Loppuratkaisu ja Thowran hyppy on edelleen huima. Kun ei ole aikaa etsiä polkuja, on hypättävä.

10.3. 2014 Arja

Arja Puikkosen Sydän saappaanvarressa (Otava 2010) on suomalaisten hevosaiheisten nuortenromaanien joukossa varsinainen helmi: uskottava, mukaansatempaava ja hienosti kirjoitettu. Neljätoistavuotiaan Laran vanhemmat ovat eronneet, ja Laralle on kerrottu, että isä on töissä Saksassa, vaikka totuus on ihan jotain muuta. Äiti tuntuisi odottavan tyttären varttumista, isolle tytölle olisi kai hauskaa ostaa kivoja vaatteita ja kauniita kenkiä, mutta Lara rakastaa hevosia ja ratsastusta. Häneen on jättänyt pysyvät jälkensä pikkuveljen syntymän aikoihin Italiassa tallimestarisedän luona vietetty aika, ja hän pitää tuon matkan aikana syntynyttä Rotsi-varsaa omana hevosenaan.

Kotona Suomessakin Lara haluaa ratsastaa, vaikka ratsastuskoulun ponit ovat hankalia ja ”kaverit” Mandi ja Mai ilkeilevät. Onneksi on mummi, joka oikeasti haluaa kuulla Laran kirjoittamia hevoskertomuksia ja joka tukee tytön kirjoitusharrastusta hankkimalla tälle kannettavan tietokoneen.

Mutta mummikaan ei voi korvata samanikäisiä kavereita. Lara yrittää ystävystyä luokan uuden tytön, Lenan, kanssa, mutta lähtökohdat ystävyydelle ovat haasteelliset: siinä, missä Lena saa valmentautua hienolla ylläpitohevosella, Laralla ei ole edes mahdollisuutta saada oikeita ratsastussaappaita.  Ratsastussaappaiden hankkimisesta kouluratsastuskilpailuihin muodostuukin käännekohta, jonka seurauksena Lara lähetetään taas Italiaan Reikähuuli-sedän luo.

Puikkonen kuvaa poikkeuksellisen taidokkaasti teini-ikäisen tytön tunteita ja ajatuksia, väliin käyttäen minä-kertojaa, väliin kaikentietävää kertojaa. Tytön epätoivoisiltakin vaikuttavia tempauksia on helppo ymmärtää tämän oman kokemusmaailman kautta, ja kirja herättää aiheellisen kysymyksen siitä, miksi lapsen harrastama valehtelu olisi jotenkin pahempi asia kuin se, ettei lapselle itselleen aina puhuta totta.

Odotan kovasti kirjan keväällä 2014 ilmestyvää jatko-osaa Vastalaukkaa.

26.2.2014 Päivi

 

Satu Waltari: Kumma rakkaus. WSOY 1968

”Olen kirjoittanut tämän jutun hevosille. Ne ehkä pitäisivät siitä, jos osaisivat lukea.”

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran lähes kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin olin hevoshullujen tyttärien hevosiin hurahtanut äiti. Kirja oli minusta hulvattoman hauska ja tosi. Nyt luin Kumman rakkauden taas ja nauroin ääneen. Jotkut yksityiskohdat tai termit ovat vuosien myötä muuttuneet, mutta kirja on tosi edelleen.

Kirja kertoo rouva Kissalasta ja hänen vanhimmasta tyttärestään Sanelmasta. Molempiin on iskenyt hevoshulluus. Kumma rakkaus. Rakkaus ei sammu, vaikka niin äidin kuin tyttären ratsastustunnit päätyvät maneesin pohjalle. Siitäkin huolimatta että äiti on ennen ensimmäistä ratsastustuntiaan opiskellut alan kirjallisuutta niin että ”osaisi suorittaa sekä passagen että käännöksen takajaloilla laukassa, mikäli hevonen vain olisi siinä määrin koulutettu, että sekin ne osaisi.”

Originellin isoisoäidin ehdotuksesta asia ratkaistaan ostamalla Sanelmalle oma hevonen. Kaisu-hevonen on ”pyöreä ja vaaleanruskea ja kiiltävä kuin vastapaistettu ja hyvin voideltu pulla.” Ensimmäinen kesä maalla hevosen kanssa on paratiisimainen. Sanelma ja rouva Kissala tekevät vuorotellen pitkiä ratsastusretkiä. Hevonen on kiltti kuin kyyhkynen ja kantaa varovasti selässään Sanelman pikkusisaruksiakin. Teiden varsilla ihmiset pysähtyvät ihailemaan hevosta. ””Onpa se pieni ja lihava”, sanoivat kaikki.”

Syksyllä perhe palaa kaupunkiin ja Kaisulle etsitään monien vaiheiden jälkeen tallipaikka. Äidillä ja tyttärellä alkavat hevosenomistajan huolet, ja jopa lempeän hajamielinen herra Kissalakin ensimmäisen kerran hermostuu: ”Te ette pysty ajattelemaan mitään muuta kuin hevosia. Maailmassa, missä käydään sotia ja kaksi kolmannesta ihmiskunnasta kärsii nälkää, te ajattelette vain hevosia.”

Mutta Kaisu-hevonen voi hyvin, niin paljon äiti ja tytär sitä rakastavat. Kunnes paratiisiin luikertaa kyy. Kaikki alkaa siitä, että Sanelma askartelee Kaisun karsinan oveen uuden nimikyltin, jossa lukee Kaisun sijasta Kathy. Sanelma alkaa saada kiukkukohtauksia, koska ei pysty osallistumaan ratsastuskilpailuihin. Kaisu/Kathy on liian vanha. Rouva Kissala liittyy Ratsastaviin Rouviin, ja vähitellen kypsyy rouva Kissalan päässä uusi ratkaisu...

Satu Waltari tietää hevosista ja niitä ympäröivästä maailmasta varmaan paljon enemmän kuin antaa ymmärtää. Ei hän muuten pystyisi olemaan näin hauska. Hulppean itseironinen sekä näkökulmahenkilöään että ympäröivää hevosmaailmaa kohtaan. Toisten pilkkaaminen ei ole kovin hauskaa, mutta itselle sydämellisesti ja kipeästi nauraminen on taiteen laji.

Suuri osa tarinaa taitaa sijoittua Ruskeasuon tallien maisemaan. Se oli itselle oma pieni lisämauste kirjan lukukertojen välillä. Rusan tallinmäki on tänä väliaikana tullut tutuksi paikaksi.

17.1.2014

Arja

Päivin edit. 26.2.2014: Minäkin muistan lämmöllä tätät kirjaa, täytyykin hankkia ja lukea uudestaan!

Päivi Lukkarila: Venlan ratsastusleiri. Karisto 2013

Nyt seuraa yhteisarvostelu. Kirja-arviota suoraan kohderyhmän lukijalta eli Saanalta  sekä Arjalta, joka ikänsä puolesta voisi olla Saanan isoäiti.

Saanan kanssa tapasimme ensimmäisen kerran kotikylämme Veikkolan kirjastossa, ja pikku hiljaa selvisi, että meillä on paljon yhteisiä harrastuksia. Molemmat käymme ratsastamassa (Saana sen lisäksi hoitaa ratsastuskoulun Paavo-ponia), molemmat ahmimme hevoskirjoja ja pidämme kirjoittamisesta (Saana on kirjoittanut, paitsi tämän arvostelun, myös hienon tarinan tytöstä ja hänen hoitoponistaan).

Omassa blogissaan ”Ikuisen poniratsastajan arkea” Saana kertoo olevansa 127 cm pitkä ja täyttävänsä joulukuussa kymmenen vuotta. Eli omien sanojensa mukaan hän on lyhyehkö ponihörhö.

Ja näin Saana kirjoittaa Venlan ratsastusleiristä:

”Kirja oli kiinnostava. Oli pakko kirjan aloitettua jatkaa sen lukemista,
loppuun asti. Se oli kiinnostava alusta loppuun ja kertoi hyvin ja
kuvaavasti Venlan leirillä tapahtuneista asioista. Mikään ei ollut
liioiteltua ja kirja oli hauska. Kaikki hahmot olivat erilaisia persoonia
ja kirjassa tapahtui kivoja käänteitä, ei arvannut mitä seuraavaksi
tapahtuu. Kirja oli omalla tavallaan jännittävä ja erottuu hyvällä tavalla
muista Venla-kirjoista. Olen aina pitänyt Venla-kirjoista, siitä asti kun
ensimmäinen kirja ilmestyi ja tämä kirja yllätti iloisesti! Luen tämän
kirjan ehdottomasti vielä uudestaan, monta kertaa! Kirja sopii hyvin
vanhemmille ja nuoremmille!”

Mitä tuohon enää isoäiti-ikäinen sanoisi. Minä yhtä lailla pidin Venlan ratsastusleiristä. Venla on alkeiskurssien alkujännitysten jälkeen oppinut ratsastamaan ja sehän meidät hevoshullut vie mennessään.

Päivi Lukkarila tuntee ponityttöjen maailman. Hän osaa kuvata Venlan jännityksen ja toisaalta omaa epävarmuuttaan peittelevien leirikavereiden tallinkäytäväpuheet.

17.11.2013, Saana ja Arja

Ville Virtanen: Hevosen taju (Teos 2013)

 

 

Luin muutama vuosi sitten Ville Virtasen esikoisteoksen Menkää mielenhäiriöön (Tammi 2001), joka ilmeisenä avainromaanina kertoo paitsi 1980-luvun teatterikoulutuksesta, myös saman ajan kilparatsastusmaailmasta. Kirjaa lukiessani tuli mieleen, kuinka paljon noista ajoista onkaan edistytty hevosen tuntemisessa, hoidossa ja käsittelyssä. Kun esimerkiksi olin nuori hevostyttö, ei satuloita paljon soviteltu hevoselle sopiviksi, mutta monen hevosen selkää koristivat kyllä lyöttymistä kertovat valkoiset karvat. Ja jos joku olisi tuolloin kertonut hierottavansa hevostaan (akupunktiosta puhumattakaan), olisi hänet naurettu porukalla ulos tallista. Siihen aikaan oli kuitenkin paljon vihaisia, jopa hulluiksi ja vaarallisiksi nimettyjä hevosia, ”etupää puree, takapää potkii” oli tavallinen, aloittelijalle annettu yleiskatsaus hevosen ominaisuuksista. Vihaisuutta siis pidettiin joidenkin hevosten synnynnäisenä ominaisuutena, josta eläin saatettiin hyvässä lykyssä ”opettaa” pois, ei kivun tai pelon seurauksena tai ilmenemismuotona.

Menkää mielenhäiriöön luettuani odotin, että Hevosen tajukin olisi realistinen kuvaus kilparatsastuksen maailmasta. Kirja alkaakin sellaisena,  kertoo taitavasta ratsastajasta Eliaksesta ja tämän kumppanista Flosta, jotka pitävät myyntitallia Skoonessa. Kertomuksen alussa myyntitallin pihamaalle ilmestyy pikimusta kuljetustraileri, jossa seisoo ihmeellisen hopeanhohtoinen ahaltekin hevonen (kirjassa käytetään toista, minulle vieraampaa kirjoitusasua ”akhaltek”). Outo, tyhjästä ilmestynyt eläin on kaunis, mutta hevoskauppiaan silmin katsottuna arvoton luontokappale.

Tarina polveilee kuvaamaan Eliaksen lapsuutta Ylikylässä, joka muistuttaa melkoisesti tosimaailman Ypäjän pitäjää. Siellä orvoksi jäänyt Elias-poika oppii kaiken hevosista. Ensisijassa tietysti hänet kasvattaneelta Rauno-sedältä, mutta myös muilta kylän hevosmiehiltä, kuten perinteisen ”vanhan ajan” ratsastuksenopettajan prototyypiksi sopivalta Majurilta ja tämän antiteesiksi asettuvalta, hevosten douppauskeinot hyvin hallitsevalta, pasifisti-filosofi Kammolta.

Elias osoittaa jo varhain poikkeuksellista hevosmiestaitoa. Hevoskauppiaaksi hän luiskahtaa puolivahingossa, kun Rauno–setä on Neuvostoliittoon suuntautuneen ryyppyreissun huipennuksena päätynyt ostamaan hienon, mutta auttamattomasti liian kalliin hevosen. Viimeistäänkin sitten, kun oma suuri hevosrakkaus, maitovarsasta asti Eliaksen kanssa viihtynyt Pikku-Liisa, on myyty, Elias alkaa kovettua. Tutuksi tulee nykyaikainen, kansainvälinen urheiluhevoskauppaa, jossa hevosen hinta määräytyy ostajan lompakon paksuuden mukaan ja parhaista suorittajista maksetut summat ovat suorastaan tähtitieteellisiä.

Kun suurista summista on kysymys, lopputulos voi pyhittää keinot. Kirjassa on useita, suorastaan kuvottavan väkivaltaisia kuvauksia hevosten ”myyntikuntoon saattamisesta”. Yksi näistä on lähes identtinen erään Menkää mielenhäiriöön -romaanin kohtauksen kanssa, jossa takajaloilleen nouseva hevonen hakataan maahan sidottuna, peitetään pressulla ja jätetään niille sijoilleen yön ajaksi. Lukija jää ihmettelemään Eliaksen muutosta hevosia lähes yliluonnollisen hyvin ymmärtävästä luonnonlapsesta kyyniseksi hevoskauppiaaksi, joka ei vieroksu kovia tai kyseenalaisiakaan keinoja.

Joskus, kun näkee hevosia, joita koulutetaan tai hallitaan väkivallalla tai joita vahingoitetaan suurempien voittojen toivossa, saattaa melkein toivoa, että hevosella olisi keinot asettua kiusaajiaan vastaan. Hevosen tajun suuressa käännekohdassa Eliaksesta tulee mies hevosena, ihminen, jota kaikki kohtelevat kuin hevosta, paitsi että tällä hevosella on yli-inhimilliset (vai pitäisikö sanoa yli-hevoselliset?) voimat. Tämä hevonen lyö takaisin.

Siinä missä Menkää mielenhäiriöön tarkasteli hevosmaailmaa suhteellisen realistisesti, on Hevosen taju mielenkiintoinen sekoitus uskottavaa hevoskilpailumaailman kuvausta ja melodramaattista fantasiaa, jossa hyperbola seuraa toistaan ja väliin hämmästyttävän pitkät, mutta mielenkiintoisuutensa kuitenkin säilyttävät kappaleet puikkelehtivat ajatuksenvirtamaisesti asiasta toiseen tuoden parhaimmillaan mieleen Gabriel Garcia Marquezin mestarillisen Patriarkan syksyn. Osa henkilöistä, kuten pelottava miljardööri herra K ja takinkääntäjä Koira-Olavi, on tehty tahallisen kliseisiksi tyypeiksi. Kirjan kieli on parhaimmillaan huimaa, kuin parhaan jutuniskijän sanailua: puhekielisenomaista, mutta kieikuviltaan raikasta ja yllättävää. Tarina etenee polveillen, tarttuu väliin vähämerkityksellisiin sivuhenkilöihin unohtaakseen heidät sitten kohta kokonaan.

Hevosen taju on aikuisten hevoskirja, jonka kuvaama maailma on enimmäkseen synkkä ja ahdistava, mutta väliin myös monivärisen kaunis ja toiveikas. Uskoisin sen kiinnostavan aikuislukijoistakin ennen kaikkia hevosiin ja kilparatsastukseen melko hyvin perehtyneitä lukijoista, sen verran paljon sen tapahtumat pyörivät lajille tyypillisten tapahtumien ympärillä hevossanastoa hyödyntäen.

  

Päivi

Reetta Niemelä – Marjo Nygård: HEPPASTELUA (Lasten Keskus 2012)

”Asiat jotka meitä yhdistävät, ovat tärkeämpiä kuin asiat, joissa olemme erilaisia.”

Reetta Niemelän ja Marjo Nygårdin Heppastelua tarjoaa kaivatun vaihtoehdon hevosista kiinnostuneille lapsille – ja miksei aikuisillekin. Kirja yhdistää sujuvasti fiktiiviset kertomukset Kiitolan tallin hevosista Hallasta ja Hulinasta ja näiden kanssa viihtyvistä Ilonasta ja Amirista faktatietoon hevosen käyttäytymisestä ja hoidosta. Hevosen käyttöarvon sijaan kirja korostaa ihmisen ja eläimen välistä ystävyyttä, lajien välistä kunnioitusta ja toinen toisensa huomioon ottamista.

Heppastelua ei ole perinteinen ratsastusopas. Sen sijaan että kirjassa opetettaisiin kuinka hevonen saadaan tekemään ihmisen haluamia asioita, keskitytäänkin pohtimaan sitä, mitä meidän on oikeus hevoselta pyytää ja millä tavoin. Hevosta ei nähdä välineenä vaan ystävänä.

Tämä yhdistyy luontevasti ekologisuuden ja kiireettömyyden korostamiseen. Kirja antaa ohjeita kierrätykseen, se neuvoo tekemään varusteita itse ja valmistamaan hevosen namitkin kotona. Hevosen hyvinvointia edistetään monella tapaa; lukija saa ohjeita niin hevosen hierontaan kuin porkkanavenytyksiinkin. Aivan erityisen viehättävää on se, kuinka Ilona ja Amir leikkivät, eläytyvät ja keksivät tarinoita, jotka muuttuvat  melkein todeksi. Myös yhdessä hevosystävien kanssa voi leikkiä ja tutustua tuttuun maailmaan niin että se äkkiä onkin maaginen taikamaailma.

On hyvä, että läpi kirjan korostetaan turvallisuutta: ilman aikuisen valvontaa tai ilman sopivia suojavarusteita ei ratsasteta. Vaikka hevonen ei koskaan tarkoituksellisesti vahingoita ihmistä ja vaikka (ainakaan tämän arvion kirjoittajan kokemuksen mukaan) hevoset näyttäisivät suhtautuvan lapsiin erityisen kunnioittavasti ja varoen, on syytä pitää mielessä, että kyseessä kuitenkin suurikokoinen ja voimakas pakoeläin.

Heppastelua voi lämpimästi suositella kaikille hevosista kiinnostuneille. Se sopii niin ekasta hevoskohtaamisesta vielä haaveilevalle kuin vuosikymmenet kavioeläinten kanssa puuhailleellekin. Marjo Nygårdin ilmeikkäät ja lämminhenkiset kuvat keskustelevat mainiosti Reetta Niemelän herkkien ja vivahteikkaiden kertomusten kanssa.

19.5.2013, Päivi

Belinda Rapley: Ponietsivät Kisaponi kateissa. Readme.fi 2013

 

Kansikuvassa suurennuslasin läpi työntyy mustan tähtiotsaisen ponin pää. Englantilaisen Ponietsivät-sarjan ensimmäinen osa on kääntynyt suomeksi.

Belinda Rapley on englantilainen ratsastuksenopettaja, josta tuli hevoshullu 11-vuotiaana. Ponikirjojen kirjoittamisen lisäksi hän on toimittaja, joka avustaa Horse and Hound –lehden nettisivuja. Kirjoittamisen ja hevosharrastuksen ohella hän on opiskellut lasten ja nuorten parissa työskenteleväksi sosiaalityöntekijäksi.

Kirja kertoo neljästä ratsastajatytöstä. Vähän viisikoilta tarina aluksi tuntui. Mutta mitä vikaa viisikoissa? Luin niitä aikoinaan ahmimalla itsekin. Viisikoiden tapaan Ponietsivien tytöillä on selkeästi tunnistettavat ja vähän kaavamaisetkin piirteensä. Yksi ajattelee jatkuvasti vain ruokaa, ja samaa tekee hänen poninsakin. Yksi on rohkea poikatyttö ja toinen on vihkiytynyt varusteidensa ja arabianhevosensa puunaamiseen. Neljäs pelkää kuollakseen kilpailemista ja kilpailutilanteita. 

Jos viihteellisyys minua vähän kiusasi, niin hevostietämys taas ilahdutti. Salapoliisijuoni ja hevostyttöys naksahtivat mukavaksi  lukupaketiksi.

Samaan tapaan kuin Venla-kirjoissa, Ponietsivissäkin on kirjan lopussa erikseen hevostietoa. Venloissa jaetaan tietoa hevostermeistä. Ponietsivissä taas annetaan hoitovinkkejä, neuvoja satulointiin ja esteradan ratsastajille sisäpiirin tietoa nollaradan ratsastamiseen. Hauskaa on tiedon liittäminen kirjan tapahtumiin tyyliin  ”Kiristä satulavyö. Tarkista kireys ennen ratsautumista, tai sinulle voi käydä kuten Daisylle!”

Kirjavinkkarin tavoin sanon, että sen miten Daisylle kävi, voi lukea kirjasta

8.5.2013 Arja 
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522206296

Tikumäe tall on viroa ja Reetan kirjan käännösbuumi jatkuu, kun ruotsinnoksen lisäksi kirja on nyt ilmestynyt Virossa.

Tikkumäen talli on liikkunut vilkkaasti kirjastossa kuten seuraavasta linkistä näkyy. Hevoskirjojen puolesta ilahduin, koska se ei ollut edes ainoa suosittu heppakirja, vaan Sinttukin on laukannut listoille.
http://www.vihti.fi/palvelut/kirjasto/1/lainatuimmat_lasten_kirjat_2012
Syksyllä ilmestyy sitten Tikkumäen ystäväkirja...

Päivin Venla-sarja on sekin saanut jatkoa, sillä Venla ja hoitoponi on ilmestynyt. 
13.4. Arja

Hanna Salmi ja Arna Tuuli: Tuhkimotamma

 

Tuhkimotamma on uusi lisä kotimaisiin hevoskirjoihin. Tulossa on jo kirjasarjan kolmas osa, mutta itse olen lukenut vasta tämän ensimmäisen.

                      Sisarukset Anna ja Emilia joutuvat muuttamaan isän työn mukana Keski-Suomeen Ponnevedelle. Taakse jää helsinkiläinen ratsastuskoulu ja tulevaisuus vaikuttaa synkältä ja hevosettomalta. Onneksi löytyy venäläinen eläinlääkäri Olga. Tytöt pääsevät apulaisiksi Olgan klinikan talliin ja tutustuvat Olgan kauniiseen arabitammaan Shagaan.

                      Minulle jäi Tuhkimotammasta kaksinainen olo. Tapahtumissa oli vetoa, vauhtia ja dramatiikkaa. Parhaimmillaan tällaisesta juonen kuljettelusta voisi syntyä uudenlaista nuorisodekkaria perinteisen viisikkomaisen hevosseikkailun sijaan. Hevostuntemusta ja etenkin hevossairauksiin liittyvää vakuuttavaa tietämystä kirjassa on yllin kyllin. Anna ja Emilia ovat toimeliaita tyttöjä, ja myös aikuiset tuntuvat ottavan heidät vakavissaan. Lukiessani muistelin  Chrisse Fagerströmin 80-luvulla ilmestynyttä Ratsutalli-sarjaa, koska sekä Tuhkimotamma että Chrissen sarja yhdistävät reippaasti hevoselämän arjen ja rajunkin dramatiikan.

                      Toisaalta Tuhkimotamma tuntuu jotenkin keskeneräiseltä. Kirja olisi kaivannut perusteellisempaa kustannustoimittajan otetta, tosin pienellä kustantajalla ei ehkä ole ollut tähän mahdollisuuksia. Kieli ei vedä yhtä vauhdikkaasti kuin tapahtumat, ja teksti jää paikoin junnaamaan. Hevostietämys ja tarinan kuljettelu eivät joka paikassa sulaudu saumattomasti yhteen. Entisenä keskisuomalaisena minua häiritsivät kirjan murreosuudet. Keski-Suomessa ei puhuta ”Helesingistä” tai haasteta mie ja sie -savoa. Keski-Suomen murre on lähellä yleiskieltä ja kotiseutuni puhetavan tunnistan lähinnä intonaatiosta. Matti Nykäsen puheesta esimerkiksi keskisuomalaisuuden kuulee.

                      Tämä Tuhkimotamma on vasta sarjan alku, joten jatko-osat saattavat vielä vakuuttaa nirppanokkaisenkin aikuislukijan.

25.3.2013, Arja

.

                     

                                                                   

Pia Hagmar: Klara ja laukkakisat

 

Ruotsalaista Klara-sarjaa lukiessa minulle on käynyt kuten tv-sarjojen kanssa usein: ensin juttu tuntuu vähän vaisulta, mutta kohta kun henkilöihin tutustuu paremmin, tapahtumat alkavat kiinnostaa ihan toisella tavalla.

                      Neljännen suomennetun Klaran alussa tekijän omistuskirjoitus hätkähdyttää: ”Arvoisalle isälleni – ilman hänen virheitään en olisi koskaan viisastunut.”

                      Isä tai paremminkin isän poissaolo on sarjassakin keskeinen asia. Klaran isä on muuttanut pois ja hänen aikansa vie uusi perhe. Klara ikävöi isää, mutta ikävää helpottamaan on tullut oma poni. Puoli-ilmaiseksi hankittu laiha, vihainen ja osaamaton otus, joka Klaran mielestä on maailman kaunein hevonen.

                      Sen parhaan, kauneimman ja ainakin viisaimmanhan jokainen tahtoo omistaa. Klara on Star-poninsa suhteen kuitenkin realisti ja hoitaa sitä järkevästi ja hyvin hevosia harrastaneen äitinsä taustatuella. Yhdessä poni ja ratsastaja kehittyvät, eikä ponikaan yritä enää purra kovin usein. Kerran Klara kompastuu omaan turhaan kunnianhimoonsa. Tytöt pystyttävät ensimmäistä kertaa esteet ja kateellisena ystävänsä Liisan osaavalle ponille, Klara kääntää yllättäen Starin kylmiltään päin suurinta estettä. Esteen yli ennalta arvattavasti päätyy vain Klara ja hänkin pää edellä. Putoamisen jälkeinen hiljaisuus ja säikähdys on taitavasti kuvattu. Paikalle ilmestyvä tempusta raivostunut äiti on pelottava hänkin.

                      Tallitoverinsa Liisan kanssa Klara pärjää hyvin, ja tytöt jakavat sovussa omassa pihassa olevan pikkutallin askareet. Luokkatoverin ja parhaan ystävän Annan kanssa suhde kulkee enemmän vuoristorataa. Klaran ponin synnyttämä kateus ravistaa koululuokankin ystävyyssuhteita.

                      Pahiten kilpailu ja kateus rasittaa Klaran ja Lotan suhdetta. Lotalle on aikoinaan ostettu ratsastuskoulusta Klaran hoitoponi Sigge. Tapahtumasta alkanut vihanpito on niin rajua ja leppymätöntä, että se jo aiemmissa kirjoissa tyrmistytti. Nyt tytöt joutuvat samaan laukkakilpailuun. Lähtöpaikalla Lotta pilkkaa ilkeästi Klaraa ja tämän ponia. ”Laukkaamme nyt teräksenharmaan ponin ja Siggen kanssa rinta rinnan. Kun Star ja minä ilmestymme sisäradalle, Lotta suuntaa minuun katseen, joka on musta ja synkkä kuin jätekuilu.”

                      Mutta löytyy kirjasta myrskyissä koeteltua ystävyyttä ja toveruuttakin:

”- Onpa siitä tullut upea! Mitä oikein olet tehnyt sille! Se ei ole enää yhtään laiha, vaan käsittämättömän suloinen, Anna sanoo innoissaan ja näyttää myös tarkoittavan sitä.

                      Seison siinä vieressä ylpeänä ja iloisena. Minusta Star on maailman paras hevonen, vaikka muut sanoisivat siitä mitä. On silti mukavaa kuulla, että se on jonkun muunkin mielestä hieno.”

                      Tämän lajityypin kirjoittajana Nan Inger on minulle edelleen ehdoton ykkönen. Jos Nan Ingerin kirjat ovat minun asteikollani napakymppejä, niin Klarat ovat vankkaa kasi puolen tasoa. Pia Hagmar tuntee hevoset ja omaa identiteettiään rakentavat hevostytöt. Sarjamuoto kestää, ja kirjat pysyvät kiinnostavina. Klarat ovat hyvin kirjoitettuja ja hyvin käännettyjä.

25.3.2013 Arja

                     

 

                     

                     

 




Hopeaharjan vinkkisivulle on tullut juttua vanhoista kirjoista.

Ruotsalaisen Lisbeth Pahnken Britta ja Hopea -sarjaa on kaipailtu ja muistettu lämmöllä.

Reetta Niemelä toivoi tuoreessa Blogi-sivun jutussaan aasikirjoja. Tuulikki Ojasen Anne-kirjojen kirjoittaja Tuulikki Kaarto kertoi kirjoittaneensa jo 1987 kirjan Anne ja seikkailujen kesä, jossa Metu-aasi oli kunniakkaassa osassa.

Tutkin vähän näiden aarteiden saatavuutta, eli tein pienen testin Helsingin seudulla. Kotikirjastostani eli Kirkkonummen kirjastosta en kirjoja löytänyt. Britta ja Hopea -sarjaa olisi tosin ollut ruotsinkielisenä ja Anne-kirjojakin oli saatavilla, mutta ei juuri tuota Seikkailujen kesää. Pääkaupunkiseudulla löytyi Seikkailujen kesä kahdesta sivukirjastosta, mutta Britta-kirjoja oli jo paljon enemmän. Sellon ja Omenan hyllyistäkin niitä olisi löytynyt.
25.2. Arja

Tämä on iloinen uutinen! Onkohan muita suomalaisia heppakirjoja ylipäätään käännetty? 
http://cdon.fi/kirjat/niemelä,_reetta/stallet_på_kullen-21663835

 

Ulkomaan matkalla sydäntäni sykähdytti Amsterdamin uudessa ja komeassa kirjastossa seinävitriiniin päässyt Siri Kolun Rosvoloiden hollanninkielinen käännös. Hevoskirjojen fanina olisi ilo törmätä Tikkumäen tallin Irikseen ja hänen kavereihinsa ruotsalaisessa kirjastossa tai kirjakaupassa. 

Menestystä siis keväällä ilmestyvälle ruotsinkieliselle Tikkumäen tallille!
14.1. Arja

Marvi Jalo aloitti hevoskirjojen kirjoittamisen sisarensa Merja Jalon vanavedessä. Vuonna 1976 ilmestynyt esikoisteos Unihevonen avasi uusia uria ja siitä on otettu vielä 2000-luvullakin uusintapainoksia. Itse muistan hyvin realistisen Kahden tytön hevonen –kirjan vuodelta 1983. Pari vuotta sitten etsin sen käsiini ja luin uudelleen. Hyvin oli kirjan vetovoima kestänyt aikaa. Jalo on ollut myös hyvä ja asiantunteva hevoskirjojen suomentaja.

 

Välillä tuntui, että kolmisenkymmentä kirjaa kirjoittanut Marvi Jalo olisi jo siirtynyt viihteellisemmälle linjalle, mutta ainakin aikuislukijan iloksi hänen tuotannossaan on alkanut uusi kiinnostava kausi. Taivaanvalkeissa hevosissa oli hevosten lisäksi vakavampiakin teemoja. Enkelihevosessa Jalo käsitteli vanhenevasta hevosesta luopumista. Viime syksynä ilmestynyt Kaukana hevosten maa on jatkoa Jalon edelliselle kirjalle Hevoseni, rakkaani. Näitä ratsastajatyttö Eveliinasta kertovia kirjoja lukiessani ihailin Jalon tapaa kirjoittaa. Löysin mainioita lauseita, yleensä  näitä hyrisyttäviä ilmaisuja löytyy joiltakin lempikirjailijoiltani, ja nyt niitä pulpahteli varsinkin Kaukana hevosten maassa. Eveliinan uusi ystävä, nuorisokodista karkumatkalla oleva Sakke; oli samaten kuvattu hienosti. Saken jutut ja verbaalinen ilmaisu piirsivät uskottavan ja samaan aikaan valoisan kuvan tästä nuoresta miehestä. Marvi Jalo on hyvä kirjailija. Hän ei synkistele eikä ryhdy tätimäiseksi vaan kirjoittaa sekä nuorten tasalta että selvästi hyvin tuntemistaan asioista. 
14.1. Arja
  

 

 

Hurahdin hevoskirjoihin vasta aikuisena. Ehkä siitä johtuu, että en koskaan päässyt Merja Jalon hevoskirjojen imuun. Luin niitä jonkin verran, mutta tunsin itseni vähintään vääränikäiseksi.

 

Merja Jalo kuitenkin kirjoitti jo tuolloin, kolmekymmentä vuotta sitten, ja kirjoittaa yhä. Ensimmäinen Nummelan ponitallin osa ilmestyi 1977 ja jo pelkästään ensi keväänä Jalo julkaisee kolme teosta. Yritin laskea kirjojen kokonaismäärää, mutta sekosin laskuissa. Vertailukohtia ei Suomessa ole ja muualta tulevat mieleeni Viisikot tai Neiti Etsivät. Monta hevostyttöjen vuosikertaa on kasvanut Merja Jalon vaikutuspiirissä. Netin keskustelupalstoilla aina joku kirjoittaja haikailee Nummelan ponitallia tai muita Jalon sarjoja nuoruutensa merkittävinä lukukokemuksina. 

 

Tämän syksyn uutuus Palavat silmät kiinnosti minua aiheensa takia. Viime vuoden syyskuussa sattunut Uotilan tallin tulipalo, jossa menehtyi kaksitoista hevosta, järkytti hevosihmisiä. Pienet ratsastajatytötkin ympäri Suomen surivat ratsastuskoulun poneja, ja palossa kuoli itsellenikin hyvin tuttu hevonen. Palavien silmien tulipalo alkaa sähkölaitteista niin kuin tallipalot usein alkavat. Nuorten lukijoiden helpotukseksi kirjassa kaikki hevoset selviävät. Se kaikkein paraskin, talliin liekkien saartamaksi jäänyt. Sen taluttaa ulos palavaan talliin rohkeasti syöksyvä pelastaja. Jäin kyllä miettimään asiaa. Ehkä traumaattista asiaa onkin hyvä käsitellä näin? Tarjota erilainen loppu. Siitäkin huolimatta, että vain amerikkalaisissa elokuvissa hevosen voi taluttaa ulos roihuavasta tallista. Oikeassa elämässä savukaasut ovat ehtineet ennen.
8.11.2012,  Arja

Katri Syvärinen: Tavoitteena tasapaino. Vudeka 2012

 

Kirjassa on kymmenen hevosammattilaisen henkilökuvaa. Hevoslehdethän ovat toki pullollaan ratsastajista kirjoitettuja juttuja, mutta tämän kirjan rinnalla ne alkavat tuntua heppoisilta. Katri Syvärinen on malttanut paneutua haastateltaviinsa, ja heistä on saatu irti mietittyä ja rehellistä pohdintaa. Kaikki tekstit ovat erilaisia, niinhän ovat ihmisetkin. Toiset kertovat itsestään avoimemmin kuin toiset. Parhaissa kuuluu ikään kuin tekstin läpi haastateltavien persoonallinen ääni. Kenttäratsastuksen konkari Cajus Aminoffin ilmaisun  tapa on erilainen kuin koulutuomari Tiina Karkkolaisen, mutta molempien oma ääni kuuluu ja tekee kirjasta eloisan. Emma Kanervan ratsastusurasta tämä oli ehdottomasti kiinnostavin teksti, jonka olen lukenut. Sanna Backlund puhuu managementista ja kertoo hevosurastaan kuin yrityksen johtamisesta. Tulosta on siinä yrityksessä tullut.

Syvärinen itse kehottaa lukemaan huolellisesti vammaisratsastaja Jaana Kivimäen tarinan. Hurja se onkin. Neljä kuukautta vakavan onnettomuuden, hevosrekan lastaussillan alle jäämisen, jälkeen Kivimäki on hevosen selässä. Vaikka itkien, koska tasapainoa ei ole ollenkaan. Alkuun tarvitaan kolme avustajaa, yksi taluttamaan hevosta ja kaksi muuta pitelemään ratsastajaa selässä, mutta matka kohti paralympialaisia on alkanut.   .

                      Kaikki haastateltavat ovat kilparatsastajia. Nuorten hevosten kouluttaja Salla Varenti tosin kilpailee ratsutettavillaan koulutusmielessä eikä menestyksen takia, ja Tiina Karkkolainen nykyään istuu enemmän tuomarin pöydän takana kuin ratsastaa sen editse.

                      Kilparatsastuksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta se on moottori, joka pyörittää koko hevostaloutta. Sen imussa voi tällainen harrastaja harrastaa. Vähän kuin kirjamarkkinoilla Laila Hirvisaari ja kumppanit mahdollistavat myös vähälevikkisten kirjojen  julkaisemisen. Syvärisen kirjan haastateltavien tieto ja kokemus hevosista on mittava, ei sellaistakaan olisi varaa menettää.

                      Kilparatsastusta on syytetty hevosen välineellistämistä. Ja kyllä voivat ihmisetkin kilpailun koukuttamina pilata elämäänsä. Toisaalta kilparatsastus on sosiaalista toimintaa, joka tuo ihmisiä yhteen ja edesauttaa hevosten hyvinvointia. Yhdessä on motivoivampaa harrastaa ja parhaimmillaan yhteisö myös  kontrolloi ja takaa hevosten hyvää kohtelua. Yksinäisyydessä ja tallin takana voi hyväkin tavoite loitota kauas itsestään.

                      Cajus Aminoff sen kirjassa sanoo: ”Opetan myös oppilailleni sen, että emme kisaa toisiamme vastaan vaan toistemme kanssa. Ratsastus on silloin paljon mukavampaa.”

15.10., Arja

Anna-Kaisa Pitkänen: Omalaatuinen ystävä. Kuinka hevoseni opetti minulle toisin katsomisen taidon. Kirjapaja 2012.

 

Toisenlainen hevoskirja, jonka lukemiseen upposin heti. Kirjoittaja hankkii itselleen entisen kilpahevosen, jota myynti-ilmoituksessa esitellään näin: täyttä verta, miellyttävä käytös, mutta ei kokemattoman ratsu. Paikan päällä nähtynä ja koeajalle saatuna hevonen on lisäksi apaattinen, stressaantunut ja laiha. Ähkyherkkä ja vatsavaivainenkin ruuna on ja monella omistajalla kiertänyt. Kirjoittaja ei säikähdä, mutta ei myöskään virittele ruusuisia kuvitelmia hevosen tulevaisuudesta.

                      ”Maailmassa on paljon hevosia, hyviä, kauniita ja kalliita, mutta loppujen lopuksi ihmiset valitsevat sen, joka heitä puhuttelee”, Anna-Kaisa Pitkänen kirjoittaa ja tekee kaupat Varjoksi nimeämästään hevosesta. Hän kieltää hankkineensa hevosta säälistä ja miettii, että hevoskaupat kuitenkin tehdään itsekkäistä syistä. Hevosensa myötä hän  joutuu opettelemaan erilaista hevostelua ja kokoamaan palikoita alusta asti uudelleen..

                      Pitkänen ei kuvaa matkaansa moraalisin äänenpainoin. Hänellä on ratsastustausta ja tuntumaa talleihin ja hevosten elämään. Hän kirjoittaa uusista valinnoistaan, mutta ei opeta eikä sorru vetämään hyviksen viittaa hartioilleen. Pitkänen on paitsi käytännön hevosenomistaja myös ahkera lukija. Hän lukee ja opiskelee hurjat määrät hevosen käyttäytymistä, oppimista, muistia, psykologiaa ja vuorovaikutusta käsittelevää tietoa. Tuoreena äitinä vauvanhoidon välissä hän miettii hevosensa luonnetta: ”Ymmärsin vasta niinä öinä tietoisesti miten herkkä Varjo oli ihmisen välittämille tunteille. Varjon kanssa ei auttanut muu kuin olla oma itsensä. Oli karistettava yltään hevosihmisten kulttuuriin kuuluva reippaus ja ronskius. Yhtä lailla oli luovuttava kaikenlaisesta eläinystävällisestä lässytyksestä ja lepertelystä. Oli oltava todellinen.”

                      Kirja nosti mieleen tukun omia muistoja ja kokemuksia eläinten kanssa, Miten vuosia sitten maastoillessa porukassa ollut säikky hevonen kesti aina sen rekan kohtaamisen, mutta jos hetken päästä maantiellä tuli vastaan uusi rekka, oltiin jo vaikeuksissa. Pitkänen löysi saman ilmiön ja selitystä  toistuvien asioiden pelottavuudelle hevosen muistin toiminnasta. Varjon vatsavaivat toivat mieleeni rescue-koirani ruuansulatuksen. Pidin peukkuja myös ratsastusharjoituksille, joihin kirjoittaja paneutui.

                      Loppusanoissa Pitkänen sanoo, ettei kehota ketään ostamaan viallista hevosta, mutta hänelle tämä hevonen oli oikea. Haaste oli sopivan suuri. Järkevyyttä tärkeämpää siinä oli mielekkyys.

                      Anna-Kaisa Pitkänen on aiemmin kirjoittanut kirjan Hevosvoimia. Hyvää oloa hevosharrastuksesta (2008).

 

Arja

 

 

Nytpä Kirkkonummen kirjaston hyllylle oli ilmestynyt Päivi Lukkarilan tuore Venla ja kesäponi. Sarja kiinnosti minua jo ennen ilmestymistään. Ei ole helppoa kirjoittaa 7-12-vuotiaille heppatytöille kiinnostavaa realistista kirjaa. Kokonaisesta sarjasta puhumattakaan. Monta kavionjälkeä on siihen polkuun tallattu ja tallielämän juonikuvioita kierrätetty. Mutta Venla kyllä onnistuu: teksti kiinnostaa aikuistakin harrastajaa ja kohderyhmälle se varmasti osuu ja uppoaa.

Edellisessä kirjassa Venla kävi alkeiskurssia, ja nyt edessä on kesä. Venla on liian nuori ratsastusleirille ja mökille lähtö tuntuu rangaistusleiriltä. Ei hevosia! Tarmokas Venla kuitenkin löytää maaltakin laitumen ja sieltä hevosen ja ponin. Ja loppu on melkein kuin satua, ainakin yhtä ihanaa. Venla tutustuu hevosen omistajaan ja pääsee tämän ohjauksessa hoitamaan ja ratsastamaan Napoleon-ponia. Sellaisia aikuisia jos riittäisi kaikkien heppatyttöjen elämään!

Kansikuva kesäväreineen on hieno.
                      Seuraava osa eli Tsemppiä, Venla ilmaantuu sekin varmaan kirjaston hyllyille tuota pikaa.  

25.7. Arja

                     

Päivi Lukkarila: Venla-sarja

Päivin Venla-sarja on saanut jatkoa. Ennen Venloja meillä oli ruotsalaisen Linn Hallbergin Sinttu, mutta nytpä löytyy laadukas kotimainen kirjasarja ratsastustaan aloittelevan tytön kokemuksista. Vasta ensimmäisen osan lukeneena linkitän tähän Rouva Huun Lastenkirjahyllyssä juuri ilmestyneen arvion. Muistan, että Rouva Huu innostui ensimmäisistä Sintuistakin, ja hyvän vastaanoton saavat Venlatkin!
http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/2012/06/hevosten-hoitaminen-on-niin.html?spref=fb
14.6.2012
Arja

                     

 

Punaseinäiseen Tikkumäen talliin olen vuoden sisällä kurkistellut useasti. Kirjamessuilla, hevostapahtumissa ja nyt on talli kuulemma muuttanut Vantaalle taidetalo Toteemiin. Tallia ja sen keppareita voi siellä käydä ihmettelemässä 25.8. saakka.

Paitsi paikka,Tikkumäen talli on myös elävästi kirjoitettu ja hienosti kuvitettu kirja. Sen uunituorein arvostelu löytyy Suomen eläinsuojeluyhdistyksen sivuilta:
  http://www.sey.fi/nuoret/ellukortti/viihdevinkit/tikkumaen_talli/

10.8. Arja

 

 

Pia Hagmar: Klara-sarja, Otava 2011-2012

1. Klara ja poniystävä
2. Klara ja unelmien hevonen
3. Klara ja oma hevonen 
4. Klara ja laukkakisa    

Inger Frimansson: Kona-klubben, Bonnier Carlsen 2011

1.       Rida på Golden

2.       Rädda Rabalden

3.     Kan man älska Misja?

Lin Hallberg: Adzerk - den vita hingsten. Raben&Sjögren 2009

 
Suomeksi on nyt ilmestynyt neljä osaa Pia Hagmarin Klaroja ja ruotsinkielellä sarjaa riittää.. Näissä käännetyissä kirjoissa Klara on tähän mennessä päässyt aloittamaan ratsastuksen ratsastuskoulussa, joutunut kestämään hoitoponinsa myymisen, saanut yllättäen oman ponin, ruman ja vihaisen Starin sekä joutunut vastoin omia suunnitelmiaan osallistumaan laukkakilpailuihin. Ilahduttavasti kirjojen hevoset tuntuvat oikeilta hevosilta, vaikka pelkkien kansien perusteella voisi muuta luulla. Pia Hagmar on tuottelias ja suosittu hevoskirjojen tekijä Ruotsissa ja itsekin tallinpitäjä.

                      Kesän Tukholman-risteilyn kirjakauppakäynnillä huomasin, että lempidekkaristini Inger Frimansson on kokeillut tätäkin lajia. Viime vuonna ilmestyi saman tien kolme ratsastavista ystävyksistä kertovaa Kona-Klubben kirjaa. Sujuvasti kirjoitettujen kirjojen lukeminen onnistui kouluruotsillakin. Ammattikirjoittaja on ammattikirjoittaja, oli laji mikä tahansa. Pääosassa ei ole hevostietous, vaan hevostyttöjen elämään kuuluva dramatiikka

                      Nettikirjakaupasta tilasin Lin Hallbergin Adzertekin. Kyseessä on Sinttujen kirjoittajan astetta vakavampi ja kunnianhimoisempi kirja. Se kertoo Emmasta, Emman vanhempien avioerosta, perheen yhteisestä Mongolian matkasta ja mongolialaisesta valkeasta orista Adzertekista. Se kertoo myös Emman ruotsalaisesta bestiksestä ja Emman uudesta mongolialaisesta ystävästä. Ja totta kai ratsastamisesta niin Ruotsissa kuin Mongoliassa. Kirja sai ilmestyttyään Ruotsin radion  jakaman palkinnon vuoden parhaasta lastenkirjasta. Komea tunnustus hevoskirjalle. 
                           Arja

Eric Carle: The artist who painted a blue horse. Philomel books, New York 2011

Vähän aikaa sitten törmäsin kirjakaupassa englanninkieliseen lastenkirjaan The artist, who painted a blue horse. Se kertoo kahdestakin taiteilijasta. Vanhempi, yli sata vuotta sitten syntynyt saksalainen Franz Marc, maalasi sinisiä hevosia ja kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Toisen maailmansodan aikaan natsit kielsivät sekä siniset hevoset että muun modernin taiteen. Lastenkirjailija Eric Carle (juuri hän joka kirjoitti ja piirsi Pikku toukka paksukainen -kirjan) asui lapsuutensa Saksassa ja hänen kuvaamataidonopettajansa vastoin määräyksiä näytti hänelle kiellettyjä sinisiä hevosia. Ja näistä vapaista, rennoista ja niin kauniin värisistä  hevosista alkoi pojan kehitys taiteilijaksi, joka piirsi omaankin kirjaansa sinisen hevosen ja vihreän leijonan.  
   Lapset ovat taiteilijoita, Eric Clarke sanoo kirjaansa esittelevällä videolla. Lapset ovat HYVIÄ taiteilijoita, hän sitten tarkentaa ja hymyilee aika ihanasti.
                                                               Arja

http://www.youtube.com/watch?v=6LaEDbkcKds&feature=related